torstai 18. syyskuuta 2014

Markku Envall: Toinen jalka maassa ja muita esseitä



Tykästyin nuorena Envallin aforismeihin. Joukossa oli helmiä, sitä parasta mitä aforistiikka voi tarjota, vaikka valtaosa olikin makuuni liian koukeroista.

Ja esseitään olen ajoittain lukenut. Niinpä ostin tuoreen teoksen, lähinnä siksi, että kirjassa on essee "Epäsuora esitys" Antti Tuurin Pohjanmaa-teoksesta. Tuurin non-statement, epäsuora vihjaileva lausehan on mitä mainiointa. Pohjanmaassa ei sanota, vaan se tai tämä arvelee... Tai tuurilaisittain yleensä imperfektissä arveli. Odotin saavani enemmänkin kirjallis-kielellistä taustoitusta aiheesta ja, no, olihan sitä, mutta ei ehkä ihan odottamaani. Hiukan liian pikkutarkkaa, enempi kielellistä venkurointia kuin tyylin analyysiä.

Hiukan sellaista pikkutarkkaa veivaamista on koko kirja. Hiljaisuus-essee on tavallaan vähän tuhraamista, mutta voipa siitä löytää arvokasta miniatyyripohdintaa arkipäiväisestä, itsestään selvän pienestä ja samalla suuresta asiasta. Tavallaan pidän paljon tuollaisesta pohdinnasta, mutta menee inansa ohi...

Kokoelma alkaa tekstillä kävelemisestä. Sitäkin sitten selitetään ja kävellään ihan suurennuslasin kanssa. Sama vika monessa muussakin esseessä. Meinasin jättää koko opuksen kesken, mutta löytyihän sieltä hiukan avautuvampiakin juttuja. Saima Harmajan runosta "Nuori enkeli" kirjoitettu essee Rakasta minua hirviöksi oli kiinnostava ja hyvin kirjoitettu (vaikka itse runon loppu hiukan töksähtävä onkin).

Envall päätyy pohtimaan kärsimyksen olemusta, päätyy ajatukseen että "joskus ja joissakin paha herättää hyvää, vaikkei tällä voi mitään pahaa oikeuttaa eikä puolustella." Hmmm...no joo. Hieman aiemmin hän toteaa, että itse kunkin on hyvä sen verran kärsimystä kokea, että tietää miltä se tuntuu ja herää myötätunto. Mutta sitten: "...jonkin näkymättömän rajan ylitettyään kärsimys synnyttää julmuutta ja vallanhimoa." Esseessä ikäänkuin jos ei nyt oikeuteta, niin ainakin tehdään ymmärrettäväksi, että hitlerien pahat teot ovat olleet seurausta heidän kokemastaan vääryydestä. Että olisiko muka sitten nuoren Adolfin pitänyt päästä sinne taidekouluun, mutta joku kaunainen juutalaisrehtori muka syyttä eväsi sitten "suuren taiteellisen uran".

No, olisihan siinä ehkä muutama miljoonaa henkeä säästynyt, jos tuota ajatusta lähtee pyörittämään, mutta, mutta...

Aina löytyy hörhöjä, jotka väittävät omien rikostensa johtuvan siitä, että ovat kokeneet vääryyttä. En oikein kannata Envallin ajatuskulkua. En muista jonkun Breivikin esimerkiksi nyt kovin surkeaa elämää eläneen, ja silti päätyi hirmutekoihin.

Ehkä vähän ylikriittinen ote nyt. Ehkä Envallia pitäisi lukea oikein rauhassa, oikein hitaasti...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti