Ja vielä yksi Klasu tähän syyskesään: Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa
linnut
maan alle, ryöstää
rouvien hatut, paidat pyykkinarulla ovat sairastuneet tanssimaniaan...
Pimeän kirkkaus, Anderssonin toiseksi tuorein runokirja,
makuuni parhaimmasta päästä.
Kirjan alussa on upeimmat runot. Avausrunossa tapaamme
taas tutun subjekti-runoilijan:
Minä olen silmä
joka tekee valon näkyväksi
Minä olen lintujen
nopeat varjot lehvistössä, ennen
kuin ne ovat poissa
Minä olen syksyn värit
ja tuulen sininen pyörre
Minä olen mykkä
tyttö joka antaa taululle syvyyden
Minä olen se joka
koskettaa ja se jota kosketetaan
Minä olen lämpö ja
kylmyys, ystävyys, avoin
käsi ja yön lupaukset
Minä olen myrsky ja
tyven ja vuoden ajat
Minä olen kasvojesi
murhe
Minä olen kukkiva
omenapuu ja lintu
paljailla
olkapäilläsi
Minä olen virtaavat
vedet ja pilvet
Minä olen murhaaja,
uhrin mykkyys ja kuolleitten anteeksianto
Minä olen elämä
joka jatkuu loppuessaan
Minä olen
väärinkäytettyjen ideologioiden hautausmaa
Minä olen ajan
sydän, maan syvyys ja haihtuva rakkaus
Tämä on mielestäni tyypillistä Anderssonia; aika paljon
hän viljelee tätä subjektikertojatyyliä, mutta en minä ainakaan siihen vielä
ole kyllästynyt.
13-osaisesta Ystävyys, päivitettynä -runosta löytyy monia
upeita kohtia. Ehkäpä kaunein rakkausruno, tai sellainen, joka minua eniten
koskettaa:
Muistan miten
ilostuin tavatessani sinut
ensimmäisen kerran
Miksi tulit vasta
nyt, minä ihmettelin
Matkalla oli liian
monta rotkoa ja huimaavaa
siltaa, sinä vastasit
Mutta rakas,
uskalsit pelätä, tuntea
rotkon houkutukset,
nyt olet täällä
enemmän kuin kukaan
ennen sinua
Politeia-osasto ei ihan lämmittänyt. Runot olivat
jotenkin selittäviä, vähän suunnitellun oloisia. Että
vasemmistopoliitikkorunoilijan pitääkin juuri kirjoittaa noin. Noissa runoissa
poliitikko voitti, runoilija hävisi.
Mutta ainakin puolikkaassa kirjaa runoilija on reippaasti
voitolla. Vaikkapa runossa kuolevasta pikkusiskosta josta Andersson on
kirjoittanut muutakin:
...Pysymme elossa
niiden luona jotka välittävät meistä
ja jatkamme elämää
Lainaamme heidän
ajatuksiaan ja asumme heidän ruumiissaan
Eikä kuolema ole
yhtään mitään, jos nyt
mitään niin pientä
voi edes ajatella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti