There´s an angel standing in the sun!
Aloin kuunnella Genesistä pari vuotta sitten. Kuuntelimme poikani kanssa Ylen ykköseltä lauantai-illan "hartausohjelmaa" Karmiininpunaisen kuninkaan hovissa, missä Osmo Tapio Räihälä kävi läpi progen hienouksia runsain musiikkinäyttein. Yksi niistä oli Genesiksen Dancing with the moonlite knight. Se jäi ehkä enemmän poikani mieleen kuin minun, mutta jonkun ajan päästä hän kysyi minulta olenko huomannut, miten hieno biisi se on.
Ja silloin se kolahti; itselleni uskollisella tavalla lainasin peräjälkeen heidän progeaikansa levyt Nursery Crimestä Wind & Wutheringiin ja ostinkin ne sittemmin. Olin joskus kyllä jotain koittanut kuunnella, mutta mieleen oli jäänyt vain tiluliluliitä ; no joku In the cage oli kyllä kolahtanut (ja 80-luvun poppikaudelta Mama, mutta se nyt on poikkeus).
Minua ihmetytti, miten niin hienoa, salaperäistä ja kunnianhimoista musiikkia tekevä nuorten miesten porukka saattoi jo alle kolmikymppisinä degeneroitua tekemään pääosin tavallisen listapopin tuntuista kamaa (on sitä ihmetellyt varmaan liuta muitakin faneja). Siispä 2007 tienoilla julkaistu paksu kirja Chapter & Verse oli pakko lainata, josko sieltä selviäisi.
No, se asia nyt ei ihan selvinnyt, mutta ihan intressantti kirja oli muuten. Monin kuvin varustettu opus koostuu bändiläisten (myös managereita yms) sitaateista ja tarinoista; bändin uraa käydään kronologisesti, levytkin käydään kohtuutarkkuudella läpi. Olen sympannut heistä eniten kitaristi Steve Hackettia; ehkä lähinnä siksi, että hän pysyi "alkuperäis"viisikosta pisimpään eli koko ajan uskollisena proge-eetokselle, taiteellisia sivupolkuja Satiesta klassiseen kitaraan unohtamatta. Sitäpaitsi hänen keväinen konserttinsa Genesis Revisited oli upea!
Hackett näyttäytyi kirjan perusteella vähän yksinäiseltä, epävarmaltakin; oli ikäänkuin puoliksi outsiderina bändissä. Niinpä hän jättikin yhtyeen 1977 ja Banks, Collins & Rutherford ottivat aika nopeasti suunnan kohti popahtavampaa genreä.
Siihen alkuperäiseen kysymykseeni en oikein saanut vastausta. Jossain vaiheessa kolmikko vain halusi yksinkertaisempia kappaleita ja lyhentää urkusooloja perusteellisesti. Ja kais sitä sitten, kun sillä linjalla mammonaa ja suosiota tuli, oli sitten helppo jatkaa... Jotenkin vain luulisi, että nuorten muusikkojen on helpompi aloittaa yksinkertaisesta ja sitten kehittyä moniuloitteisempaan ilmaisuun, vaan poijilla meni aivan toisinpäin.
Uskomatonta, miten alle kaksvitoset sällit pystyivät tekemään sellaisia teoksia kuin Fountain of Salmacis, Supper´s Ready tai Cinema Show. Tai vähän pehmeämpää ilmaisua edustava Blood on the Rooftops, Hackettin viimeisellä Genesis-levyllä. Hienoja levyjä, hyvä kun nyt tekivät tuota genreä senkin verran...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti