sunnuntai 17. elokuuta 2014

Claes Andersson: On kylmä, täällä palaa

Loppukesän lukemiseni koostuivat Anderssoneista. Kaksoisnide, jonka toisena osana on Nämä ihmeelliset rannat, ohi liukuvat (mikä muuten kuulostaa paljon herkemmältä ruotsiksi: Dessa underbara stränder, förbi glidande) on 2000-luvun alusta.

Nimikkokokoelmassa minua vierastaa outo tapa numeroida runot. Sen nyt ei sinänsä pitäisi vaikuttaa kokemukseen runojen sisälltöstä, mutta minusta se näyttää hölmöltä: 10. runo. 26. runo. 37 runo...

No, ohitetaan tuo pikku seikka ja heittäydytään sisältöihin. 12. runo, josta ensimmäisen kirjan nimi on peräisin, on eteeristä, eksistentiaalista; samalla hetkellä hiukan tavoittamatonta ja helposti tavoitettavaa. Runo, jossa on fiilis, mieliala, maisema:

Olen matkalla syksyn seutujen halki
   talveen
On kylmä, täällä palaa, minne ikinä
   käännyn.

Kaikki on pienempää kuin ennen, mutta suurempaa kuin
   siitä tulee.
Näen lumessa linnunjälkiä, oravan, kissan
   ja ihmisenkin.

En siis ole yksin.
Pilvet vaeltavat, puut vaeltavat, ajatukseni
   vaeltavat.
Tie kaventuu, se on tuskin enää polku, lumia
   ei ole koskaan luotu.

Tunnistan itseni taas, juuri tällaista oli
   ennen kuin tulin tänne.

Ah, ihanaa! Samantyylinen kuin viimeisimmän kirjan "förtrostan och vantro", missä kertoja vaeltaa läpi heinäkuisen ruispellon...

40. runossa tapaamme taas herra paradoksi-itseironian:

Onko ihminen parantumaton?
Syöpäklinikalla näen ketjupolttajia, jotka ovat käyneet läpi
   radikaalin leikkauksen ja imevät salaa tupakkaa
kanyylistä, joka asennettiin henkitorveen.
Olemme oikeita optimisteja.
Sitä terveempiä ja vahvempia meistä tulee,
   mitä enemmän ikäännymme ja heikennymme.
Huomenna aloitan uuden elämän, ajattelen
   tänään.
Toteutan unelmat, heitän paheet ja huonot tavat
   yli laidan.
Minusta tulee huolellinen, lämmin, leikkisä ja uskollinen.
Kirjoitan sen suuren romaanin, aloitan
   avantouinnin ja laihdun kaksikymmentä kiloa.
...
Käytän turvavyötä ja kypärää, minä
   raitistun melkein kokonaan.
...
Lyhyesti sanottuna minusta tulee parempi ihminen.
Ellei tänään, niin huomenna, jos välttämättä vaaditte sitä.
...
Ehkä sitä voi tehdä vähän syntiä, edes siirtymäaikana...

Tätä samaa tyyliä on mahtava alku toisen kokoelman lopussa olevassa runossa:

Lähelläni ei voi elää, kaikkein vähiten
   minä itse.


Ajatus toistuu Anderssonilla aika usein...

Sitten runo onnesta, jossa - taas kerran - hän pyörittelee eestaas puoliparadoksejaan:

Onnellinen ihminen ei tiedä
   mitä onni on.
Siksi hän on onnellinen.
Onni on onnetonta varten.
Hän uurastaa sen löytääkseen sen eikä
   siksi löydä sitä ikinä.
Vanhetessa onni kutistuu mutta
   sen ominaispaino kasvaa.
...

Andersson kuvaa itseään ateistiksi, mutta aika usein hän tapailee uskonnollisuuden, jumala-maailman, metafysiikan portteja:

Ajattelin hypätä hotellin kattoterassilta alas, kun
   näkymätön käsi esti sen.
Halusin alas, mutta se piti minut ylhäällä.
Sisimmässäni se kietoutui minuun, enkä päässyt irti.
Se mitä olin suunnitellut, ei käynyt enää päinsä.
Jos kaikki näkymätön tulisi näkyviin, millainen tungos olisikaan
   vankiloissa, sängyissä ja parvekkeilla!
Minä uskon näkymättömään niin kauan kuin se ei tee 
   itsestään numeroa.
Entä se käsi?
Se ei todista jumalan olemassaoloa,
   mutta onko se merkki?
Maailma on täynnä merkkejä.
Jonkun käsi varjeli meitä kun olimme pieniä, niin kuin meidän
   kätemme nyt varjelevat niitä jotka ovat pieniä.

Mietin, onko "Maailma on täynnä merkkejä" hieman kyyninen, edellisen lauseen deletoiva päätelmä, vai päinvastoin myönteinen johtopäätös siihen kysymykseen? Vai vähän epätietoinen tokaisu, joka jättää molemmat tulkinnat mahdollisiksi...

Kirjan päätösruno on paras laittaa ruotsiksi, tässä runossa käännös suomeksi on jotenkin latistanut sitä. Loppulause on upea!

Allt jag har är till salu.
Rummet, böckerna, mina händer, pianot, besticken,
   alla tillbehören.
Jag säljer inte att bli rik utan för
   att bli fattig.
Jag säljer till den minst bjudande.
På din plats i kärleksbädden dröjer en doft
   av nysmulten snö.
En lust som övervintrat, en barnvante, en
   urdrucken vinflaska.
Det beständiga är i förvandlingen, i förlusterna, ja
   i det öbeständiga.
Inget ljus är som mänskans ljus.
Varför klaga över att floden strömmar mot havet, dessa
   underbara stränder, förbi glidande.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti