No, niin vain kävi, että tartuin Proulxiin toisenkin kerran. Romaani "Laivauutisia" ei esittelyjen perusteella vaikuttanut ihan niin punaniskameiningiltä kuin lukemani novellikokoelma. Olihan kirjassa myös roheeta sävyäkin, mikä taitaa olla Proulxin tavaramerkki mutta yleisilme oli positiivinen, toiveikas, jopa hiukan hellyttävä.
Kirja kuvaa Quayle-nimistä luuserikandidaattia, jolle muutaman ensimmäisen kymmenen sivun perusteella ei voi odottaa kovinkaan auvoista tulevaisuutta. Mutta kas: vaimo (miehiinmenevä, omaa miestään inhoava) kuolee, työpaikka (huonopalkkainen pätkätyö) menee alta, vanhemmat (sadistinen isä) kuolevat, ja sitten tulee paikalle tomera isän sisar, joka marssittaa Quaylen oirehtivine tyttärineen New Yorkin osavaltiosta isien maille, syrjäiseen Newfoundlandiin.
Siellä se elämä alkaa sutviintumaan, hyvinkin juohevasti, jopa uskottavuutta hipoen. Mutta kun oli vetävää tekstiä, hienoja kuvauksia niin merielämästä kuin tuosta merkillisestä maailman kolkasta, niin kirja vei mukanaan.
Proulxin teksti on sujuvaa ja elävää. Hän kuvailee hyvin. Ihmiset ovat suuren luonnon armoilla, mutta toisaalta osaavat lukea sitä hyvin. Jos (ja kun) meri aika ajoin ottaa omansa, se otetaan vastaan vähän kuin itsestäänselvyytenä.
Ihmiset ovat vähän sellaisia kuin jossain perä-junttiloissa kuvataan olevan. Sinuja luonnon kanssa, suorasukaisia, protestoivat virkamiehiä ja keskushallintoa vastaan, ovat alkukantaisten viettiensä armoilla. Kirjan perusteella liikaakin - paikallislehden runsaat kuvaukset kulloisistakin seksuaalihyväksikäyttötapauksista pani miettimään, josko se pahe nyt ihan noin yleistä on.
Mutta lukemisen arvoinen tarina. Syntyi halu päästä joskus käymään tuolla saarella, vaikka se ei varmasti mikään maailman ykkösturistikohde olekaan. Ja tuli pidettyä peukkua Quaylen ja Waveyn puolesta, että se pieni hyvä elämä nyt heillä sitten jatkuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti