Odotin paljon tältä tuoreen nobelistin novellikokoelmalta. Niinkuin Proulxin kohdalla kirjoitin, olen etsinyt Amerikan keskilännestä kertovia juttuja, ja koska tässä hengessä luen keskilänteen kuuluvaksi kaiken muun paitsi muodikkaan liberaalit New Yorkin sekä Kalifornian, niin Kanadakin käy.
Mutta...en saanut otetta. Niinkuin olisi ollut sumuverho itseni ja novellien välillä. Sinänsä luistavaa lausetta, mutta sisällöltään mitäänsanomatonta, tavallista. Jopa outoa, niinkuin novelli nimeltä Juna. Siinä heppu nimeltä Jackson palaa junalla kotiseudulleen, mutta päätyykin alkukantaiselle maatilalle yksinäisen naisen apuriksi renkihommiin. Novellin alkupuolisko kuvaa tätä, kunnes tämä Belle joutuu (ilmeisesti rintasyöpä)leikkaukseen. Jackson odottelee kaupungissa, kunnes näkee nuoruuden ystävättärensä Ileanen. He eivät tapaa, mutta Jackson alkaa muistella kaukaista seurusteluaan. Ja sitten kun on muistellut, lähtee kaupungista. Bellestä ei mainita halaistua sanaa. Haloo!
Kirjan päättää neljä omaelämäkerrallista juttua, jotka ovat aika pliisuja. Minimalismin ymmärrän, ehkä nämä ovat jotain sinne päin, mutta kaiken tapahtumattomuudessa tai pienipiirteisyydessäkin pitää olla joku juju.
No, on kirjassa joku käypäinenkin novelli. Mutta olinpa yllättynyt, ettei teksti tuon paremmin vetänyt. En lue Munroa toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti