Naisia joen maisemassa
jäi Heinrich Böllin viimeiseksi romaaniksi. Mutta hyvin oli mies vielä terässä
vuonna 85. Böllin kautta ihastuin saksalaiseen lauseeseen. Monipolvinen, paljon
sivulauseita sisältävä lauserakenne, joka hengittää; se on kuin runo, joka
jatkuu ja jatkuu. Ehkä enemmän ihastuin tuohon lauserakenteeseen kuin sinänsä
kirjojen juoniin: Kuten tämäkin, Böllin kirjat ovat makuuni hiukan liian
vasemmistolaisia, mikä tosin sopii ajankuvaan. Ja kyllä tässäkin teoksessa
piikkejä lentää myös Kremlin suuntaan.
Kirja kertoo vallasta,
rahasta, politiikasta. Ja viiltävästi. 1980-luvun alussa vanhoja natseja näkyy
vielä olleen vaikuttavissa asemissa, ja kirjan pankkiirien ja
huippupoliitikkojen ”hyveellisyys” kyllä esitetään hyvin raadollisessa valossa.
Kaikki ovat kietoutuneet toistensa salaisuuksiin kieroutunein tavoin; normaali
avioliitto näyttää olevan sellainen, jossa on rakastaja; raha tuntuu olevan
kirous, joka syöksee kaikki muut paitsi aivan paatuneimmat tuhoon (ja viimein
myös heidät) – tai ainakin sen
partaalle.
Silti kirja on kaunis.
Ylellisissä oloissaan elävät naiset muistelevat köyhää nuoruuttaan, katselevat
kauniille Reinille, elävät – kaikesta huolimatta – perimmäisten kysymysten
ympärillä; kiintymyksen, rakkauden, uskon: Mikä on oikein, mikä on aseman tai
kiintymyksen tuomaa ystävyyttä; ja mikä on salaperäisten
heidän-nimeään-ei-saa-mainita –hahmojen joukossa suhde numero neljään; häneen
joka piirsi hiekkaan joskus kauan aikaa sitten.
Katolisuudessa on
jotain viehättävää. Böll oli itse katolinen, ja käsittääkseni hän kuvaa omaa
ristiriitaista suhdettaan kirjan muutamien uskonnollisten henkilöiden kautta.
Valta on turmellut kirkon piispoineen, mutta jossain on kuitenkin se, jonka luo
ylhäisörouva Erika Wubler vetäytyy keskustelemaan tämän tästä. Sympaattista.
Ja se kieli: ”Oli
syyskuun loppu, viileä, varhainen aamu; minä heräsin, kun sinä nousit ylös,
menin keittiöön ja laitoin itselleni kahvia, menin takaisin vuoteeseen, ikkuna
oli auki, ja minä makasin valveilla ja ajattelin, niin, ajattelin myös isääni
ja veljeäni, nunnia, joiden kouluissa olin ollut ja joita olin niin suuresti
rakastanut, joita rakastan vielä nytkin – ajattelin äitiäni ja tietenkin meitä
kahta – ja sitten minä näin teidät.” Miten monta asiaa, ajankuvaa ja maailmaa yhdessä
lauseessa!
Kuten Christopher
Heinin mainiossa kirjassa Vieras, ystävä (Drachenblut), tässäkin kirjassa
kylvetään lohikäärmeen veressä ja kasvatetaan kuorta minän ja todellisuuden
(tai teennäisen todellisuuden ja minuuden) välille, vieläpä parissa kohtaa.
Yllättävää, miten minunkin tapaisen sittenkin verraten vähän lukeneen eteen on noussut
germaanikirjallisuudesta useampia kertoja tuo vanha tarina: ”Ich habe
in Drachenblut gebadet, und kein
Lindenblatt liess mich irgendwo Schutzlos...Von dieser Haut komme ich nicht
mehr heraus”, Hein kirjoittaa.
Osalla Böllin
hahmoista kuori on kasvanut jo läpäisemättömän paksuksi, osalla se on ohuempi
ja se on läpäistävissä: ”Me emme voi
astua naama loistaen oikeuden eteen, meidät on tuomittu jo ennen kuin tuomio on
julistettu”; inhimillisyys tunkee kuoren läpi, ei ole edes niinenlehteä
suojaamassa. Ja heitä kohtaakin kirjan lopussa vapautuminen, valaistuminen –
pelastus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti