Baltia, Saksa ja Venäjä ovat aina kiinnostaneet minua. Niiden leikkauspisteessä on Preussi. Ja siitä on herra nimeltä Max Egremont kirjoittanut hiukan erikoisen kirjan; yksilöiden mukana kulkevaa tarinaa vanhasta (Itä-)Preussista ja siellä ennen sotaa asuneiden ihmisten kohtaloista tulevassa Saksassa, Puolassa ja Kaliningradin alueella.
Joukossa on pesunkestäviä natseja, samoin kuin heitä jo 1930-luvulla vastustaneita demokraattejakin. Sodanjälkeisen Saksan liberaaleja, Marion Dönhoff etunenässä. Hänen matkaansa aristokraattisesta Preussista liberaalin Die Zeitin päätoimittajaksi oli kiinnostava lukea. Matkaa myös konkreettisesti - Dönhoff jätti Itä-Preussin ratsastamalla Puolan ja Saksan halki sodan loppuvaiheissa. Ja palasi sinne käymään vasta joskus 1980-luvun lopulla.
Vaikka kirjailija lienee britti, on hänen sympatiansa ehkä hitusen saksalaisten puolella; ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin natsien. Itä-Preussista välittyy aina vahvasti saksalainen kuva, mutta todellisuudessahan alueella on sikinsokin asunut puolalaisia, liettualaisia;ovatpa venäläisetkin kolkutelleet historian aikana usaankin otteeseen aika lähellä. Ja preussilaiset; preussihan on ollut oma kielensä, liettuan ja lätin sukulaiskieli, joka hiipui pois joskus 1800-luvulla. Että se siitä alueen perisaksalaisuudesta.
Henkilöt ja heidän sukujensa tarinat kulkevat ympäri Itä-Preussia, sodanjälkeiseen Saksaan ja laajemmallekin. Turhankin kauas; paikoin teksti eksyy ensimmäisen maailmansodan länsirintamalle ja junnaa siellä sivukaupalla jonkun königsbergiläisen mukana. Turhan usein vauhtia otetaan kaukaa, myös Pietarista tai Englannista asti.
Mutta hyvä lukukokemus silti. Tuli lähemmäksi tuo hiukan oudoksi jäänyt kolkka. Niin lähellä se meitä kuitenkin on, mutta tuntuu kuin se nykyään olisi vain monen maan takasyrjää; Puolan, Venäjän, Liettuan ja osin ehkä Valko-Venäjänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti