Luin aiemmin saman herran "'Missä kuljimme kerran"; tykkäsin siitä, ja pidin tästäkin. Ehkä Kangastus oli vielä parempi; napakampi ja kompakti niin henkilögallerian kuin käsitellyn ajanjaksonkin osalta.
Eniten minua ennalta kiinnosti ajanjakso eli 1930-luvun loppu. Siinäkin kirja palkitsi. Westöllä on tainnut olla melkoinen jouko kustannustoimittajia apunaan; niin paljon ilmeisen paikkaansa pitäviä yksityiskohtia kirjassa on. Syntyy aito tunnelma.
Kirja kuvaa hiukan nössähtävän humanistis-liberaalin lakimiehen Claes Thunen maailmaa ja mietteitä Euroopan syöksyessä uuteen sotaan; ilmapiirin jyrkkenemistä ja siitä nousevaa ahdistusta. On kuin hän symbolisoisi menneen vuosikymmenen hauraita toiveita demokratiasta ja aidosta kansainvälisyydestä; fiksuja ajatuksia, niinkuin on fiksu mieskin; molemmat vain alkavat jäädä erilaisten rautasaappaiden alle. Konttoristinaan Thunella on taitava Rouva Wiik, yksinasuva ja punaleireiltä selvinnyt nainen. Tai vain osittain selvinnyt.
Thunen ja Wiikin hahmot olivat mukavia, sympaattisia. Rouva Wiikin kolmijakoinen persoona yliminämäisen Miljaneidin, itsensä Matildan ja konttoristiroolia esittävän säntillisen Rouva Wiikin kanssa toimi hyvin. Thunen Keskiviikkokerhokavereissakin oli särmää. Kirjan arvosteluissa esille nostettu epäkohta Eläintarhan kisoista, missä juutalaistaustainen 100 metrin voittaja tuomittiin neljänneksi, oli jonkunlainen avainkokemus; itselleni osin jo perheeni urheilujuttujen vuoksi. Niinkuin Hbl kirjan ilmestyttyä todisti, Hbl oli ainoana lehtenä tuominnut vilunkipelin silloin aikoinaan. Jotenkin se lyhyesti kuvailtu tapahtuma kirjassa kertoi paljon siitä ajasta; myös siitä, missä Suomessa silloin mentiin.
Kirjan loppuhuipentumasta en ihan tykännyt, en myöskään kovin paljon siitä psykiatrinketkusta, vaikka olikin ajatuksiltaan selvästi antifastisteja. Mutta täytyyhän myös tuollaisia kaksinaamaisia ketaleita kirjoihin mahtua, vaikkei heistä pitäisikään. Mitähän Westö tällä halusi sanoa? Ne kirjan hahmot, joilla on "oikea" ajatusmaailma, päätyvät kirjassa joko ajan henkisestä ja vähän muustakin virrasta sivuun (Thune), mielisairaalaan (juutalainen Jary), omien perversioidensa kautta tuhoon, kuten se lekuri, ja tyly se on Matildankin loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti