Olen kehua retostanut Anderssonia ennenkin, ja sama meno jatkuu.
Tuorein runoteos ilmestyi ruotsiksi (Jag älskar dig med mina höstliga dimmor) osana Anderssonin 50-vuotiskoottuja mutta suomeksi omana niteenään. Vanha Klasu sen kuin jaksaa, mitä olen edellisiä runokirjojaan lukenut niin tämä on parempi.
Puhuuhan näissä jo vanha mies, mutta ei mikään kalkkis. Andersson kirjoittaa edelleen paljon rakkaudesta, ironisoi itseään ja kommentoi (enempi synkkiä) uutisia. Kuten helsinkiläistä perhesurmaa käsittelevä runossa "Mitä näyttöruudun takana todella tapahtuu", joka huipentuu kolmannessa kappaleessa:
"Se tapahtuu todella ja on niin totta kuin
mahdoton vain voi olla. Se mitä emme osaa
kuvitella tapahtuu takuulla ja ehkä juuri siksi"
Huh!
Sitten toisenlaisia tunnelmia. Andersson kertoo pojantyttärestään isoisän liikuttuneella mielellä. Aivan upeita lauseita, kuten kuusivuotiaan vaatimus siitä että isoisän on luettava kerta toisensa jälkeen samat kirjat, ja jos isoisä fuskaa, niin tyttö korjaa heti: "Se on oikeastaan suullinen tentti jossa hän varmistaa, että on tehnyt kotiläksyt." Tuttu tilanne omien lastenikin kanssa...
Tai "Erityinen päivä", jolloin kaikki menee putkeen: Aamu alkaa Bachin aamupreludeilla, yön aikana oli laihduttu kuusitoista kiloa, rakastettu tarjoaa alastomana vastaleivottuja kanelipullia... Ja unionikin otti jalomielisenä vastaan uusia jäseniä!
Että minä pidän hänen mustasta huumoristaan!
"Toivo ja epätoivo" -runossa nämä molemmat
"asuvat samassa ruumiissa, yhtä ei ole
ilman toista
Mies joka tietää kuolevansa kulkee ruispellon halki...
Mies tietää kuolevansa, se surettaa mutta lohduttaa myös
Rakkautta on sielläkin missä se on näkymätöntä..."
Kaunis, jo elämää taksepäin katsova runo. Elokuun tunnelmaa metsäkyyhkysten kujerruksineen ja miehenmittaisesta rukiista - sitä en tosin ymmärrä, miksi siinä kohtaa puhutaan heinäkuun neljännestä. Luulin käännösvirheeksi, mutta juli se on alkuperäisversiossakin...
Ilmeisesti nuorena kuolleelle "Pikkusiskolleni" -runo on vahva ja kaunis, samoin lopun rakkaussikermän kuudes runo:
"Linnut ovat lakanneet laulamasta siellä missä et enää ole
Aurinko on viilentynyt ja kukat jäätyneet hengiltä
siellä missä et enää ole
Jääkylmä tuuli puhaltaa maan yli siellä missä et enää ole
...
Missä ikinä oletkin, rakas, et enää ikinä ole siellä missä et enää ole"
¨¨¨¨¨¨¨¨
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti