keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Is/Jää

Ostin tämän jouluksi itselleni, sekä toisen kappaleen Ahvenanmaalla joskus vuoden opiskelleeni sisarelleni. Ajattelin, että ahvenanmaalaissaaristosta kertova kirja on luettava ruotsiksi. Pääsee paremmin ulkosaariston fiilikseen...

Kirja kertoo pappi Petter Kummelista, hänen ja perheensä asettumisesta Örarna-nimiselle paikkakunnalle, eli asiallisesti Kökariin. Siellä Lundbergin isä on ollut pappina kirjailijan ollessa pieni, ja kuten kirjan päähenkilö, hänkin hukkui tyttären oltua pieni. Kummelin kohtalo oli tiedossani jo ennen kirjan lukemista, mutta teksti vie kyllä alusta asti siihen suuntaan, että loppuratkaisun voi helposti arvata jo alkusivuilla.

Kirja kuvaa pienen saaristolaisseurakunnan elämää. Mielenkiintoisesti ja elävästi tarinoituja otoksia saariston kesästä ja talvesta; seurakuntaelämästä, pienviljelystä, kalastuksesta. Lautat, postinkanto, martat... pienen osuuskaupankin isosta roolista pula-aikana oli antoisaa lukea.

Päähenkilö Petter on iloinen, rakastettava, hyväuskoinen; huushollia pystyssä pitävä vaimo Mona taas säntillinen, kovakin. Petter on vähän liian täydellinen ja kiltti ihminen tähän maailmaan. Kaikki pitävät hänestä, ja hänen kuoltuaan tuntuu kuin koko saaripitäjä vaipuisi koomaan. Hahmona ei ihan nappiin osunut. Hänen vähän pyhimysmäinen hyvyytensä tuo mieleen, että onko päähenkilö ollut Lundbergia liian lähellä? Ehkä idealisoitu kuva pienenä lapsena menetetystä isästä tunkee liikaa esiin?

Vaikka Mona on - ajan hengessä - aika karukin kasvattaja, symppasin häntä enemmän. Mona oli monipuolisempi; kuvaukset hänen omista hetkistään lehmiä lypsämässä ovat kauniita, ja kertovat hänestä enemmän kuin paljon pidemmät kuvaukset Petteristä papin tekemisineen. Se, miten hän - tunteettomalta vaikuttavalla tavalla - selvitti itsensä ja tyttärensä Petterin kuolemasta, hautajaisista ja muutosta pois saarelta, kertoi minulle enemmän luonteen lujuudesta ja monipuolisuudesta kuin kolkkoudesta - millaiseksi saarelaiset taisivat hänet tulkita.

Pari muutakin hahmoa menevät päähenkilön edelle. Saarelle sattumalta joutunut venäläisemigrantti Irina Gyllen, saaren epävirallinen tohtori oli hyvä luomus; hän toi kirjaan sävyjä ja lavensi uskottavasti ja luontevasti kirjan maailmaa, ettei tarina pikku saaren elämästä olisi mennyt liian nurkkakuntaiseksi.

Samoin Posti-Anton; henkilögallerian sivustakatsoja ja tarkkailija, jonka kursivoidut pohdiskelut etiäisten tai-mitä-lie-olentojen läsnäolosta olivat ehkä vähän naiiveja, mutta toisaalta toivat tiukan kronologiseen tekstiin tarpeellisia hengähdystaukoja. Ei mennyt liian monotoniseksi; sisältönsä puolesta kirja kun oli ehkä enemmän berättelse kuin roman.

Teksti oli ruotsiksi yllättävänkin helppoa ja sujuvaa; odotin, että paikallista murretta ja outoja sanoja olisi ollut enemmänkin. Tässä yksi vikatikki; kirjassa on yksi ainoa selkeästi murteellinen kohta, kun Petter menee Porvooseen ja tapaa perheensä entisen kotiapulaisen Hildan. Hilda on kirjan muuten sympaattisessa henkilögalleriassa kielteinen tapaus, koittaa ilmeisesti vietellä Petteriä nuoren papin valmistautuessa tuomiokapitulin isoon tenttiin (mikä sitten meneekin melkein mynkään). Siksi vain ja ainoastaan Hildan kohdalla käytetty maalaismurre on tökerö sormi ojossa -valinta, kun kerran saarelaisetkin käyttivät aika lailla kirjakieltä läpi kirjan.

Mutta; näistä huolimatta hyvä kirja. Luettelin puutteita ehkä siksi, kun kirjasta on annettu niin erinomainen kuva finlandioineen kaikkineen, Hesarinkin lukija-arvioissa 2000-luvun toiseksi paras romaani. Ja kirja parani ja ote tiivistyi loppua kohden. Kasi puoli, mutta ei kymppiä sentään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti