Jaan Kross: Pietarin tiellä

Aivan upea kirja!

Olen pitänyt Krossia hiukan puisevana tekstintuottajana. Pari kirjaa olen lukenut, kun kerran ajankohdat ja aihepiirit kiinnostavat. Mutta esimerkiksi Uppiniskaisuuden kronikka jäi jonnekin sivulle sata.

Pietarin tiellä imaisi mukaansa. Ostin kirjan pokkarina (4,90 e) hetken mielijohteesta maanmainiosta Tyrvään Kirjakaupasta, käydessämme Vammalassa perinteisellä juhannusaaton torikierroksella. Ajattelin, että kaipa kirja vajaan vitosen väärtti on.

Kirja kertoo baltiansaksalaisen mahtisuvun von Tiesenhausenin ja koillisvirolaisen Rakveren kaupungin suhteista. Minä-kertojana on Berend Falck, kirjallisuudessa aika yleinen toisaalta ulkopuolinen, toisaalta sisäpiiriläinen, montaa hattua päässään kantava tyyppi. Falck on virolaisia, opiskellut kuitenkin Saksassa, mutta varojen puutteessa opinnot jääneet kesken. Hän työskentelee von Tiesenhausenin vanhan matriarkan taloudessa Hofmeisterina, kotiopettajana ja sihteerinä, samalla kirjoittaen voimakkaita viestejä Pietariin rakvereläisten oikeuksien kaventamiseksi, samalla toimien Rakveren kaupungin puolustajien ydinpiirissä. Mukaan mahtuu myös kaunis romanttinen tarinakin.

Kirjallisesti tällaisen ambivalentin tyypin käyttäminen on kätevää, saapahan päähenkilöön mahdutettua tavallaan useamman figuurin samalla kertaa. Joskushan tällaiset ratkaisut menevät mahdottomuuksiin tai ainakin tekevät päähenkilöstä hyvin lieron takinkääntäjän. Berend Falckin Kross on kuitenkin onnistunut kuvaamaan luontevasti - vaikka hänen rooliinsa kuuluu ristiriitaisuuksia, on hän kuitenkin ihan uskottava hahmo hyvän ja pahan, oikean ja väärän välisissä pohdinnoissa.

Ja virolais-pietarilais-balttiaateliston maailman kuvaaminen 250 vuotta sitten on kiinnostavaa, hyvin kirjoitettua. Pitänee ottaa se kronikkakin vielä käsittelyyn...
 
Yksi mielenkiintoinen nyanssi on muutamat balttisaksan lainaukset; näyttää siltä, että se on ollut aika pehmeää, geet vääntyneet jiiksi tai ch:ksi (ich habe jesacht). Koitin guuglatakin joitain esimerkkejä tai kirjoja balttisaksasta, mutta eipä vielä haaviin tarttunut. Kuolluthan se dialekti ja kulttuuri on, tavallaan sääli sekin, vaikka kyse on ollut alistavasta herrakansasta tyyliin Gertrud von Tiesenhausen.

Ja sama havainto nousee kuin Sofi Oksasenkin kirjasta: on se ihme, miten viron kansa on selvinnyt kaikista orjuuksistaan synkän historiansa aikana ja pystynyt silti (ehkä osin kokemustensa ansiostakin...) luomaan kukoistavan kulttuurin. Kovahan se on Suomenkin historia ollut, mutta olemme me etelänaapureihimme verrattuna sentään helpolla päässeet.