Venäläiset klassikot vaativat aikamoista henkistä
valmistautumista; mielen kypsyttämistä siihen, että kantti kestää sivulle 300
saakka, jolloin kirjan imu kyllä sitten itsessään heivauttaa lukijan
onnellisesti kirjan loppuun.
Viime syksynä oli ensimmäisen Tolstoini aika. Ikäväkseni,
mutta kirjaelämyksen kannalta onneksi, sain tuhdin lentsun Kyproksen
lomaviikollamme. Siinäpä sopivan bysanttilaisessa ilmapiirissä,
valkosipulikaritsaa iltaisin syödessä, hotkin Kareninan loppuun.
Ja olipa kirja! Minussa asuva slaavilaissielu innostui jo
muutaman kymmenen sivun jälkeen, vanhan emämaamme kuvaukset pian parinsadan
vuoden takaa viehättivät ja veivät mukanaan. Muutama metsästyskuvaus,
esimerkiksi, olivat erinomaisen miellyttävästi ja elävästi kuvattuja.
Levottoman etsiskelijän ja avioliitossa
rauhoittuneen Levinin matka kohti (ortodoksista) uskoa oli, no, ehkä ihan hitusen
imelä, mutta kokonaisuudessaan lämmin ja kaunis.
Ja tarina sinänsä - rakkausromaani varmaankin - oli sujuva,
luonteva, tavallaan helppo ilman sen kummempia metafyysisiä koukeroita (tai
sitten en vain hiffannut niitä...). Ajankuvana erinomainen. Vaikka olen lukenut jonkun verran tuon ajan historiaa,
toi tämä kirja lihaa niiden luiden ympärille. Ortodoksisuudesta,
venäläisyydestä; tuosta suuresta naapurimaastamme jota emme valitettavasti
juurikaan tunne.
Voi, jos joskus osaisi venäjää niin hyvin, että voisi tuon
kirjan lukea alkukielellä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti