Se on täytetty!
Pitkään on kieleni kärjissä kuumoitellut katsanto, että se Alastalon salissa pitää lukea. Vaan kestääkö kantti, kantaako jakso moisen kerronnan kahlantaan, kun piippujansakin ukot valitsevat kolmatta lukua ja pienen puheenvuoron alkuhöysteeksi pitää muistella tarinaa fregatinrakentajasta, jonka jutun junkimista sitten piisaakin sen seitsemänkymmentä sivua.
Volter Kilven Alastalon salissa kantaa Suomen parhaimman romaanin mainetta, romaanin, jossa kokoonnutaan kuuden tunnin ajaksi Herman Mattsson Alastalon saliin jossain Kustavin rantavesillä; jo ennestään laivoja rakennelleet ja merentakaisissa kauppaa käyneet isännät kokoontuvat päättämään isomman laivan, parkin rakentamisesta.
Eikä tällaisen asian vakavuuteen sännätä syöksyllä suin päin, vaan varsinais-suomalaiseen elämänmenoon istuen sopivan perinpohjimmaisella vakaudella. Kierrellään ja kaarrellaan, piippua imetään ja partakarvoja suitaan, ja kun suu jossain aukeaa, niin hetki menee, hyvä ettei toinenkin, tai puolentoista, ennenkuin asiaan päästään. Kunnes vihdoin ja viimein, 800 sivun päästä, ollaan loppusivuilla ja nimet paperissa, kellä 1/8, kellä 1/64 nyt työn alle saatettavasta parkkilaivasta.
Kirjan muuten vakaaseen menoon tuo kipinää suuren talon isännän Alastalon ja naapurinsa, kylläkin ihan manttaalin talon omistavan, mutta katkeranoloisen Pukkilan väliset sanalliset kärhämät. Liekö sitten peruja siitä, kun on kotivävyksi tulleen renkimiehen lapsenlapsi, mutta Pukkilan alemmuudentuntoisuus ja siitä kumpuava uhon ja pröystäilyn henki tekee hänestä kiusanhengen, joka ajoittain saa muuten juohean Alastalonkin menettämään malttinsa. Väliin muistellaan, kuka ajoi millekin karille paatillaan ja kuka ohitti paatillaan myötäisissä Gotlannin kärjessä, kumman hevonen meni ohitse kotiväylän portilla... Sitäpä tikulla silmään.
Volter Kilven kieli on jotain aivan poikkeuksellista. Kyllähän sen Turun puoleen asemoi, mutta aivan ylikierroksille menevässä kuvaannollisuudessaan se on paikoin lähes käsittämätöntä, kuin siimaa, jota vain tulee ja tulee päähenkilöiden suusta. Luin Alastalon osaksi tekstinä, osaksi kuunnellen aivan maanmainion Esko Salervon lukemana - ja tätä tapaa suosittelen muillekin. Etenkin pitkäpiimäisimmissä jahnauksissa on hyvä keskittyä Salervon puheenparteen, sitä kuuntelee kuin vieraskielistä runoa ja nauttii, vaikka ei edes kauhean paljon ymmärtäisi. Osa ilmaisuista on vanhaa Suomen murretta jostain 1800-luvun loppupuolelta, osa sanoista tulee merenkulusta, osa lainoina ruotsista, mutta ilmeisesti Kilpi on pistänyt sanojensoljuntaan myös omiaan:
"Sanovat, ettei ihmisluontokappale ole uskollinen elukka, mutta se, joka semmoista puhuu, ei ole ollut vieressä näkemässä ja mahlakoivun juurella kevätaholla omin silmion katsomassa tuoretta ihmislasta viattomiin kasvoihin sen hetken vuoronipukalla, jolloin pulkan pääkärkeen tuohikyljen hikoomilta on muodostunut makeankarpalo väriseviltään varisemaan, ja jolloin juuri on helmen heltiämillä odottavan nuoltavaksi ja kielen vesille tipahtamillaan sen varrotun pisaran heru, jonka taivaallista virkistystä ahne silmä jo on haluin niellyt neulankärjen hienoisen hitaasti kasvaessa kihoomillaan papuherneen paisukokoon asti..."
Kirjan kohokohtiin kuuluu turkulaisen, puoliksi ruotsinkielisen tullikapteenin purkaus, kun hän rommipäissään huomaa että salissa on ”Herkkeniemi pärkkele”, yksi talonpojista, joka oli myynyt tullaamatonta sokeria Turun möljällä aivan hänen nenänsä edessä. Tullikapteeni, alunperin suomenkielinen rymättyläläinen mutta sitten aseman saatuaan ruotsinkieliseksi tekeytyvä (paitsi kun on rommia liikaa päässä), oikein kiihtyy omista puheistaan ja unohtaa, että hänenhän piti puhua vain hoono soomi: Esko Salervon päästelemänä tämä monisivuinen jakso on kuin loputtomana mökellyksenä suusta purkautuvaa siansaksaa, josta saa joitain sanoja irti sieltä täältä, mutta joka enempi on verbaalista akrobatiaa, eikä sille voi kuin nauraa. Mutta tosissansa tullikapteeni oli!
Kyllä minä tuosta kielestä nautin, vaikka pakko on myöntää, että monin paikoin kirjan loputon jahnaus ja muistelusten jaari menee niin pitkäksi, että parisataa sivuakin lyhempänä kirja olisi varmaan tehtävänsä täyttänyt. Ettäkö paras suomenkielinen romaani - tässä suhteessa en ole vakuuttunut.
Ja olenko vähän tosikko, mutta sellainen yksityiskohta minua vistoo, että kun Alastalon aisapari Härkäniemi alkaa tajuta, että nyt olisi hänen vastuullansa pitää parkinrakentamista puoltava puheenvuoro, niin sitä valmistellaan - totilasi tietysti pontimena - 70-sivuisella tarinalla Vaasan puolelta, miten sikäläinen reteri eli laivan omistaja odotti 7 vuotta fregattiansa maailmalta, eikä kirjeen kirjettä kapteenilta saanut. Ihan hyvä tarina sinänsä, mutta kun sen roolina on olla vain kevyt johdatus pääasiaan eli parkin rakentamista koskevaan kannatuspuheenvuoroon, menee tuo kyllä ihan yli niskakarvojen ja partahaivenien sivuitse. Varsinkin kun Härkäniemen puheessa on tukkukaupalla suoria sitaatteja reterin ja kapteenin välisestä välienselvittelystä ja sopimisesta. Minun mielestäni tuollainen episodi pitäisi kirjoittaa epäsuorasti; kuka nyt vuosikausia vanhoista tapahtumista toisten sanatarkkoja ja lainausmerkkien sisään ängettyjä puheenvuoroja pystyy toistamaan?
Lisäksi tässä tapauksessa, ja pitkin kirjaa muutenkin, on hienoinen, ja ehkäpä jopa hienoista väkevämpi, epäsuhta kuvatun tapahtuman ja todellisen kellonkulun välillä. Alastalon salissa tapahtuu kuuden tunnin aikana, mutta jos laskee mitä kaikkea nämä vakaat varsinaissuomalaiset (muka) ehtivät pääkopassaan miettiä pelkästään kahvinkaatamisen vuoroa odotellessa viereisen isännän pakeilta omalle kohdalle, niin kaikesta päätellen siellä salissa on ilmeisesti istuttu useampi päivänkiertämä yhteen menoon. Äänikirjankin kuunteleminen kestää puolitoista vuorokautta.
No, kirjallisia vapauksiahan nämä... Ja missä taas alkoi virke vetää ja lause laukata, nousi silmien eteen kiinnostavia näkymiä puolentoista sadan vuoden takaa ja ajanoloista lounaisilla rantavesillä; vaikkapa kun nämä talonpoikaispurjehtijat kuvasivat rahtejaan Tukholmaan, Lyypekkiin, Hulliin ja kauemmas, ilmiötä, josta minunkin suvussani muutama sukupolvi sitten löytyy monia esimerkkejä hiukan pohjoisempaa Satakunnan rannikolta. Nämä kohdat piti tarkkaan lukea ihan kirjan sivuilta ilman, että olisi antanut äänikirjan mainion lukijan houkutella pelkkiä sanojen sointuja kuuntelemaan.
Että kyllä sitä tyytyväisenä kirjan loppuun saattoi, vaikka paikoin sivujen selannassa oli tulla vastainenkin meina. Että pitäisiköhän se paitakin tilata: Olen lukenut Alastalon salissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti