Pidän esseistä. Ongelma vain on, että omaan makuun ja sopiviin tarttumapintoihin sopivaa esseistiikkaa löytyy aika harvoin. Siksi nyt oienen Juha Seppälä-comebackini hengessä päätin tarttua kirjailija Antti Hurskaisen Seppälä-kirjaan.
Hurskainen on lukenut Seppälänsä läpikotaisin, lehtihaastatteluja myöten. Aika paljon minäkin, ainakin isomman puoliskon tuotannosta. Seppälä-faniksi esseistikkoa ei sovi kutsua - eikä minuakaan, voisiko kyseessä olla erittäin monissa lainausmerkeissä oleva ”””pakkomielle”””. Joku tuon Porin erakon kirjoissa kiinnostaa.
Hurskainen ei ole tehnyt kirjaansa varten yhtään haastattelua kirjansa kohteesta, tietoisesti. Kirja perustuu Seppälän tuotantoon, joihinkin siinä esille nousseisiin keskeisiin teoksiin (kuten Paavo Rintalan kirjat) sekä lehtihaastatteluisihin. Esseistikko kunnioittaa etäisyyttä kohteeseensa, esipuhekin on allekirjoitettu ”Helsingin Käpylässä, ei Porin”.
Keskeisessä osassa kirjaa on Seppälän jylhä, armoton eksistentialismi. Hän ei ole mielestäni kierkegaardilaisia, jonka eksistentialismi on jotenkin toiveikkaampaa uskonhyppyineen. Kuitenkin Seppälään viitataan usein myös uskonnollisessa mielessä, niitä kysymyksiä tuossa esseekirjassakin painokkaasti pohditaan, Seppälän parikymmentä vuotta sitten Aamulehteen antaman haastattelun sanoin: ”Minussa on Jumalan mentävä reikä, pieni kuin neulansilmä. Mutta se, mikä kamelille on mahdollista, ei ole Jumalalta onnistunut. Silti etsin ja kaipaan loppuun asti. Se on myös yksi taiteilijantyöni lähtökohta.”
No joo, kuulostaahan tuo vähän körttiläiseltä taivasikävältä.
Seppälän tätä puolta kuvaava osuus on esseekirjan parasta. Kiitetyn Suntio-kirjan kirjoittanut Hurskainen laittaa paljon itseäänkin peliin, ihmisen osan pohdiskelu on mainiota ajatusten evästä.
Esseekirjassa on muitakin Seppälän bravuuriaiheita, kuten kuolema ja seksi, joihin hän keskittyy ja mielestäni ihan junnaavalla tavalla. Seppälän kirjoissa aina kuollaan, todettiin jo varhaisimmissa kirja-arvioissa, ja leima pätee edelleen. Se toki on ymmärrettävääkin eksistentialismin jylhästä näkökulmasta, ja sitä laajennetaan samanhenkisellä Elokuu-esseellä. Mutta Seppälän genitaalijuttujen runsautta en ihan ymmärrä, tuntuu vähän takertumiselta. Hurskainen käsittelee asiaa kohdassa ”Penisessee”, ja aloittaa sen - ilmeisen ironisesti? - seuraavasti: ”Juha Seppälän ensimmäinen romaani Silta (1988) on suuri suomalainen kertomus sukuelimen löytymisestä”.
Sepä siitä. Esseissä on myös listausta Seppälälle tärkeistä sanoista, mikä jää kirjan ohuimmaksi anniltaan. Mutta sitten on tanakkaa tekstiä saarnaaja-Seppälän yhteiskuntakritiikistä ja etenkin kirjailijuuden ja kirjan kohtalosta.
Aika paljon katselen Seppälän tuotantoa samantyylisesti kuin Hurskainen, vaikka itselläni ei luonnollisesti alkuunkaan samanlaista perspektiiviä ole kuin jo monta kirjaa julkaisseella esseistikolla. Itseäni Seppälässä tympäisevä junnaaminen samojen teemojen kanssa ei näytä Hurskaista harmittavan, mutta muuten hän kyllä kirjansa kohdetta ruotii kriittisestikin. Hurskaisen kieli on nautittavaa, ja itseironisesti hän myös käy tulkinnoistaan itsensä kanssa värikästä debattia. Se luo esseekirjaan oman kiinnostavan sävynsä.
Pitkän tauon jälkeen luin tänä vuonna Seppälältä melkein putkeen hänen tuoreinta tuotantoaan, Kehtolaulun koordinaatit ja merille. Kirjoissa oli ansionsa (toki kirjallisuuden nykytilaa koskevan rutkutuksen osalta ne olivat kuin toistensa kopioita). Mutta kun mietin, mikä osa on nyt luetun Mustan rauhan tapaisilla ei-todellakaan-bestsellereillä, niin aihetta saarnaamiseen kyllä on. Toivottavasti apurahasäätiöt muistavat jatkossa, mikä arvo kohtuullisen laajalla esseekirjallisuudella on ihan rakkaan suomen kielemmekin kannalta on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti