Veljekset muistelevat lapsuuden kesälomia Ruovedellä, yhteisiä matkojaan konsertteihin, minne kuopus Mårten pääsi isonveljensä kaveriporukassa matkaan; omia polkuja kohti kirjailijan elämää. Kjell on heistä tunnetumpi, moneen kertaan palkittu bestsellerien tekijä; Mårten uransa pääasiassa kääntäjänä tehnyt. Kjelliltä olen lukenut useammankin teoksen - Kangastus 38, Missä kuljimme kerran, Molly & Henry; Mårtenilta hyvän novellikokoelman Som du såg mig då.
Westöt edustavat siis erilaista kirjailijuutta, ja kirjeissä sivutaan myös toisen tunnettuutta ja toisen perinteisempää, niukempaa taiteilijaroolia. Toisaalta Kjell tuo esille jatkuvan riittämättömyyden tunteensa vahvasti esille kaikkine ristiriitoineen, onnekas taiteilijagenren edustaja kun tunnustaa olevansa. Ihan kiinnostavia kontrasteja. Ja muutenkin Åren on sopivan mukavaa kesälukemista. Ei liian konstikasta.
Henkilökohtaisimmillaan kirjeet ovat, kun miehet muistelevat äitiään, molempien poikien syntymän jälkeen synnytysmasennukseen vaipunutta ja läpi elämänsä mielenterveyden kanssa kamppaillutta naista.
Äitiä käsitellään läpi kirjan; tulee vähän se kuva, että selkein omaehtoinen syy heillä ryhtyä kirjeisiin perustuvan kirjan kirjoittamiseen oli kertoa omasta äitisuhteestaan, kirjoittaa äitiin liittyvästä surusta itsensä ulos.
Perhe-elämääkin jonkun verran; hauska anekdootti Mårtenin tavatessa tulevaa vaimoaan ensi kertaa, kun hän huomaa paljon Claes Anderssonin kirjoja kirjahyllyssä ja mainitsee Anderssonin olevan lempikirjalijoitaan. Niin minunkin, vastaa nainen, hän on minun isäni!
Kirjan kaunein ja vaikuttavin kohta on, kun Mårten kuvaa rakastumistaan tulevaan vaimoonsa: seitsensivuinen yhtä samaa lausetta oleva tunteiden vyöry on kaikessa hengästyttävyydessään hieno kuvaus siitä, mikä oli siihen asti, ja mikä taas on tuleva, samalla pysyen lopun elämää, eikä tuo sivukaupalla jatkuva purkaus voi kertoa mistään muusta kuin että oikeat ihmiset olivat löytäneet toisensa:
”…och långt senare är detta jag ska minnas: solen som stiger bakom Olympiastadion och bortom Tölöviken, det skira gryningsljuset som silas mellan träden, och måsarna som skriar någonstans längre bort, Helsingfors som ligger nästan sommarödsligt fast det inte ens är slutet av maj, bara enstaka taxibilar som susar förbi oss på väg ut mot förorterna, och hon som vandrar vid min sida, med det långa håret som faller ner över axlarna, bärande på sin gula skinnryggsäck ur vilken flöjtfodralet sticker upp, båda ivrigt gestikulerande medan vi berättar om våra framtidsplaner och drömmar, och jag tänker att det aldrig varit lika otvunget att prata med någon, samtidigt som jag känner en kittlande förväntan i hela kroppen, en förhoppning som föds ur insikten om att det kanske är nu det händer, nu det äger rum, det där som alla talat om, det magiska, skälvande ögonblicket, skyfallet, när en ängel oväntat ramlar ner i ens famn och livet ändrar riktning.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti