Sallan perukoiden salametsästäjä ja eräkirjailija Unto Ekistä kertova romaani on yhdenlaisensa kulttuuriteko. Teos ei ole mikään salomaiden autereista vapautta ylistävä eräfantasia, vaan karua realismia ja Ryysyranta-naturalismia tihkuva kuvaus ihmiselon laitamilta. Mutta väkevä - ja monikasvoinen - kirja, ei paljon arvosana kympistä puutu.
Unto Ek oli vuonna 1934 syntynyt orpo ja koulukodin kasvatti, jolta yhteiskunta veti turhat luulot pois jo varhain. Ratkaiseva vaihe oli nuoren perheen kanssa kylmän tilan perustaminen Sallan pohjoisosiin keskelle korpea. Sadot vienyt halla, oman metsän hakkuuta rajoittaneet metsäviranomaiset ja viimein pankit ja vekselivankeus johtivat talon menemiseen vasaran alle ja perheen hajoamiseen. Viina ja loputon katkeruus veivät sinänsä osaavan ja hyvin ahkeran, jopa työhullun miehen.
Ek painui korpeen, kämpille ja minne lie yhteiskunnan ulkopuolelle ja alkoi elättää itsensä salahirviä kaatamalla; sai siitä aikanaan muutaman kuukauden linnatuomionkin.
No, aineksia tarinoihin kertyi ja mies alkoi panna niitä talteen. Ja jonain selvempänä kautena sitten lähetti tarjolle kustantajalle.
Vuonna 2019 kuolleen Ekin tarina on kirjan arvoinen, ja Pirttimaa kuljettaa miehen elämänvaiheiden kuvausta ees-taas; väliin vähän seesteisempiä vaiheita, väliin surkeita juoppouden kausia. Tolkutonta urakointia pellonraivuussa ja metsissä, karut lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset. Ja vaikka Pirttimaa tunnetaan muun muassa erätoimittajana, niin ei hän ole Lyijykauteen perinteistä eräkirjallisuuden hehkutusta ängennyt. Salakaatojen tiimellykset ovat työn ja tuskan sävyttämää puurtamista märässä lumessa ja pajunvitikoissa, niistä on eräromantiikka kaukana. Päinvastoin, joku kohtaus etelän turistimetsästäjien kanssa on sekin kuin täysin irrallaan olevista maailmoista.
Harvat luontohehkutukset kuvaavat hillanpoimintaa; katokesänä Ek löytää pitkän hakemisen jälkeen todellisen hilla-aarteen, ja vaikka pariviikkoinen eläminen taivasalla on täynnä tolkutonta urakointia marjojen perässä, on jaksossa samalla kirjan hienoimpia luontokuvauksia. Mutta toisaalta; soiden aarteet mätetään säkkeihin ja viedään paikalliseen kauppaan, jolla Ek lunastaa itselleen ruokaa henkensä pitimiksi. Ei ole luonnon virkistyskäyttöä tämä, ei, vaan hengissä selviämistä.
Kirjan huippukohta - samalla Unto Ekin elämän käänne - on kustantajalta tullut kirje ja kutsu Helsinkiin allekirjoittamaan esikoiskirjan kustannussopimusta. Helsingin reissu ja kustannusjohtajan sekä kustannustoimittajan tapaaminen on aivan valtavan hienosti kuvattu; ilmassa väreilee voimakas yhteinen näkemys, että tässä on nyt löydetty uusi kirjailija - vaikka kolmikko muuten edustaakin aivan erilaisia taustoja. Tämä jakso on siksikin keskeinen, kun kirjassa ei sen koommin kuvata myöhempien kirjojen syntyä, niiden saamaa vastaanottoa tai Ekin tuumailua itsestään puolivakiintuneena kirjailijana.
Pirttimaan niukka kieli sopii aihepiiriin ja kohteeseen. Siinä ei turhia adjektiiveja ja liikoja sanoja viljellä. Kirjassa on monia herkullisia dialogeja seuraavaan tyyliin:
"Meillä ei ole polttopuita nimeksikää.
Pitäskö alkaa?
Mitä?
Tehä. Niin että ens talvenaki on.
Joo. Mistä?
Rämeeltä kuivaksia enshätään. Jokivarresta koivua kuivumaan.
Millä ne tänne?
Kelkalla.
Paskat se lähe käyntiin.
Laitetaan lähtemään.
Ole enää rekeä.
No tehään. Vaikka vanerista lotja. Sen päällä.
Mistä me saha?
Perkele ole enää sahaakaa. Siihen tämä kaatu."
1984 debytoinutta Unto Ekiä pidettiin eräkirjallisuuden uudistajana, hän toi siihen genreen jotain uutta. Hän kirjoitti lopulta neljä kirjaa, mutta sanottava tuli sanotuksi aika pian. Esikoistaan Hirventappopaikkaa hän piti parhaanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti