Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Vahva lukukokemus! Amerikkalaisen Shelley Readin esikoisteos Coloradon laitamailta. Kirja menetyksistä - monessakin kerroksessa, mutta myös kasvutarina. Lisäksi oikein kiinnostavaa kuvausta persikoiden viljelystä!

Kirjasta on vaikea kuvata muuta kuin raamit, ettei paljasta liikaa: Elellään 1940-luvun lopulta eri vaiheissa 1970-luvun alkuun ja eräässä mielessä keskiöön nousee jokilaakson joutuminen valtavan patoaltaan alle. Epävarma Torie - itsenäistyttyään Victoria - käy kovaa elämänkoulua läpi. Hän elää varsin naturalistista elämää ja yhdeltä osaltaan on yhteys maahan pitkälti se, mikä saa kaiken jälkeen hänet kestämään ja jaksamaan. 

Ja vaikka vastaan on tullut muutama suoranainen mulkqvist miesten puolelta, on myös toisenlaisia ihmisiä, kuten ihana Zelda, jonka kanssa jakaa naisena olemisen raskaita puolia (etenkin tuossa punaniskamiesten maassa). Sekä se maa, ja juuret, jotka kestävät myös silloin kun omia persikkapuita siirretään patoaltaan tieltä muualle juurtumaan.

Kirjan juonessa on vielä keskeisempi ytimensä, mutta siitä ei sen enempää. En onneksi ollut lukenut Hesarin paljastavaa arviota, ja se oli lukukokemuksen kannalta hyvä.

Kirjassa kosketellaan monia isoja nykypäivän teemoja luonnon- ja kulttuurien suojelusta lähtien. Shelley Read osaa kuvata coloradilaista luontoa ja Victorian luontosuhdetta värikkäästi ja elävästi. Kirjailija onkin selvästi luonnon ja kasvimaailman tuntija. Luonnossa selviytyjä, kuten Victoria:

”Idässä auringon hehkuva kiekko hiipi hiljalleen esiin yhden rosoreunaisen huipun takaa levittämään kalpeaa valoaan laakson poikki. Se tavoitti minut rinteellä, kietoi minut herkkään lämpöönsä, heijastui jokaisen lehden ja heinänkorren kastepisaroista, valaisi loisteellaan pikkuruiset lepattavat hyönteiset ja hämähäkinverkkojen hohtavat säikeet, jotka vielä hetki sitten olivat olleet näkymättömiä. Valo löysi haapojen vaaleat rungot ja puron varrella kasvavan pajuviidakon umpuilevat punaiset oksat. Tuuma tuumalta se mateli alaspäin. Pian koko laakson pohja heräsi kaikkiin mahdollisiin kevään sävyihin hämärän antaessa tilaa aamulle ja laululintujen riemulle.

Kun aurinko oli kivunnut kokonaan harjanteen yli ja päästi lämpönsä ja kirkkautensa valloilleen, kohotin kasvoni ylös sitä kohti. Aamun noustessa tasaisesti taivaalle ymmärsin, että olin saanut taas uuden päivän. Huomenna saisin ehkä seuraavan.”

Olen viime aikoina pohdiskellut aika paljon yksilön vapautta, jopa jatkuvaa pakkoa tehdä valintoja. Victoria nöyrtyi nuorena omaan ahtaaseen osaansa, mutta hänestä kasvoi oman ohdakkeisen polun kautta itsensä kanssa suht sinut oleva ihminen - tälle kehitykselle Read on luonut kiinnostavat ja lukijaa koukuttavat puitteet:

”Mietin alinomaa tekemiäni päätöksiä, pohdiskelin olinko valinnut oikein tai väärin, mutta maailmassa sellaisena kuin me sen tunnemme jokainen askel avaa vuorenvarmasti aina mahdollisuuden seuraavaan, ja sellaiseen avoimeen tilaan meidän on astuttava ilman karttaa, kenenkään kutsumatta.”

Ja kirjan lopussa Victoria pohtii: ”…mitä järkeä siinä kaikessa oli - tässä matkassa, jota olin sanonut elämäkseni, joka oli melkein kuin tämä hukutettu joki; miten se jatkoi jokena olemista, vaikka oli pakotettu järveksi, kulkemaan päin esteitä ja patoa, miten se silti jatkoi virtaamista mukanaan kaikki, mitä oli kerännyt matkan varrella, koska ei tiennyt mistään muusta.”