Hotakainen vajaan 20 vuoden takaa, ajalta, jolloin Pietariinkin saattoi vielä matkustaa.
Kirjassa on kaksi jaksoa. Ensimmäisessä ollaan sairaalassa vanhan isän sairasvuoteella. Ikävöidään kuollutta Kyllikki-vaimoa, surraan ainoan lapsen etääntymistä ja materialistisen isän mielestä oudoksi muuttuneita arvoja. Ympärillä henkitoreissaan olevia äijänkönsikkäitä sairaalavuoteisiin sidottuna, jotka puhuvat ilman että kukaan varsinaisesti haluaisi kuunnella, ja kun erimielisyyttä tulee, sanotaan terävästi.
Kirjassa on hotakaismaista nokkelaa sanailua, vähän kuin Antti Tuurillakin löytyy tästä kirjasta ihmisiä jotka ovat hyviä suustaan.
No, vanha mies toipuu ja kirjan toisessa osassa menee Pietariin tapaamaan poikaansa: Iisakin kirkon entisöintitöissä oleva poika oli päätynyt Venäjälle ja ortodoksisen kirkon helmaan pitkään työpaikasta toiseen harhailtuaan ja haluttuaan irtautua vuosituhannen vaihdetta symboloineesta materialismista. Sellaisesta, jota oma isä, autokoulunopettaja ja pesunkestävä ateisti, hyödyn kautta asioiden arvoa ajatteleva edustaa. Ja niinpä isä ja poika taas tavattuaan nöksähtelevät toisilleen tämän tästä.
Joopa joo...ihan lukukirja ja välillä sai naureskellakin hyville sanonnoille. Olisi tästä ehkä jotain ylevämpääkin voinut koittaa vetää yhteen. Enempi huomio kiinnittyi sujuvaan kerrontaan jota oli nopea lukea ja paikoin äkkinäisiin, vahvan kontrastin kautta yllättäneisiin minimalistisen kauniisiin lauseisiin:
"Pappi jatkoi toteamalla, että vaikka rakas ihminen on poissa, hän elää keskuudessamme.
Ei elä. Kyllikki on poissa, kohta kahden metrin syvyydessä, kauniit hiukset katkeilevat, pehmeät kaaret kuivuvat ja rasahtavat, madot luikertelevat silmiin, jotka vielä äsken ihailivat valkovuokkoja, korvat halkeilevat ja putoilevat lehtevinä silppuina hänen kaulalleen eikä hän enää koskaan kuule kun sanon: kulta, herää, kahvi on tippumassa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti