Kirja on Ulitskajan parinkymmenen vuoden ajalla kirjoitetuista kolumneista ja muista kirjoituksista koottu kokoelma, joka on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2012, saksaksi neljä vuotta myöhemmin. Vaan Siltala hoi - ei ole vielä suomeksi käännetty! Siispä ostamaan Amazoonista saksannosta.
Kirjasta on ilmestynyt myös englanniksi käännös nimellä Discarded Relics.
Aluksi Ulitskaja kertoo juutalaisesta suvustaan ja taustoistaan. Sitten on hieman hajanaisia, parinkymmenen vuoden aikana ilmestyneitä kirjoitelmia. Pääosa kolumneista kuvaa hänen poliittista ajatteluaan ja elämänkatsomustaan, uskontoa, kuolemaa ja selviytymistä rintasyövästä. Jos Ulitskajasta pitää, on loppupuolisko kirjaa melkein pakollista luettavaa.
Ulitskaja on rohkea nainen, Der Spiegelin mukaan oletettavasti nyky-Venäjän vaikutusvaltaisin kirjailija. Hänen tekstinsä Putinin Venäjästä on niin kovaa, että kumma (onni!) kun ei ole nykyinen Tsheka lähettänyt nahkatakkimiehiä asialle. Näissä 2000-luvun mittaan ilmestyneissä poliittisissa teksteissä ei tosin ole nyt kovin paljon uutta, samanlaisia näkemyksiähän täällä on luettu eri lehdistä viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta Venäjällä julkaistuina kymmenen vuotta sitten näillä on ollut ja on erityinen painoarvonsa.
Elämänkatsomukselliset tekstit ovat tavallaan tuoreempia. Juutalaissyntyinen Ulitskaja tunnustautuu kristityksi, tosin suhde on vähän ambivalentti. Hän peilaa kiinnostavasti kolmen Abrahamin-uskonnon näkökulmasta aikamme uskontojen vahvuuksia ja ongelmia, ja ateisteja mitenkään väheksymättä peilaa kuoleman kautta elämää ja sitä, miten hän kokisi elämän sisällön jäävän jotenkin auki, jos suhtautuisi kuolemaan ateistin lailla.
Voimakkaan tunnustuksellisen ja henkilökohtaista katsomustaan erittelevän tekstin lomassa Ulitskaja haastaa myös ortodoksisen kirkon: mammonaa, valtaa, alistumista. Tulee väistämättä Heinrich Böll ja hänen kiirastulensa katolisen kirkon kanssa mieleen - kuten Ulitskajalla, myös Böllillä on voimakkaita, koskettavia kuvauksia uskonnollisuudesta, kuten vaikkapa kirjassa Naisia joen maisemassa.
Kirjan lopussa on muutaman kymmenen sivun osuus rintasyövästä. Ulitskaja käy läpi diagnoosia, miettii missä leikkaus tapahtuisi, ja Venäjän sairaaloiden tasoa syvästi epäillen päättää mennä Israeliin tutkittavaksi ja leikattavaksi samaan aikaan tapahtuvan kirjailijakonferenssin kanssa. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi pelkojaan, tuskailee muutaman kymmenen sivua kesken olevan Vihreän teltan alla -romaanin viimeistelyssä, käy esiintymässä konferenssissa, kiirehtii sieltä sairaalaan.
Kahden leikkauksen jälkeen myönteisiä ennusteita. Ja hän toteaa: Sairaudet ovat osa elämää, eivät kuolemaa (Die Krankheit ist eine Sache des Lebens, nicht des Todes). Tuota lukiessani ajattelen kesällä syöpään kuollutta äitiäni.
Syöpäjakson kuvauksen lopussa Vihreän teltan kirja on enää parin sivun verran kesken. Sairaus on selätetty; samalla on annettu lukijalle mielenkiintoinen näkymä Jerusalemin kortteleihin ja sairaaloihin, elämään Israelin ja Moskovan välillä, mainion romaanin synnytystuskiin. Täytyypä lukea tuo Vihreän teltan alla uudestaan.
Kirja sopii hyvin Ulitskajan henkilökuvaksi. Kirjoittaakseen niin erinomaisia, kansainvälisiä palkintoja kerääviä (mutta Nobel viipyy vielä!) kirjoja pitää olla tuollainen laaja persoona; samalla aikaa suoran rahvaanomainen, samalla herkkä, ymmärtävä. Äitihahmo ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, tieteilijä (geneetikko) ja taiteilija samalla kertaa. Elämänmakuista tekstiä tuottava kirjailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti