Sibelius

Jos minun pitäisi laatia lista - aika lyhytkin - asioista, mitkä kuvaavat suomalaisuutta, niin Sibeliuksen musiikki kuuluisi siihen.

On vaikea miettiä, onko sitä suomalaisena kasvanut kiinni Sibeliuksen musiikkiin, vai onko se ihan objektiivisesti niin erinomaista, että olisi innostunut siitä vaikka olisi kasvanut toisella puolella maailmaa. Varmaan molempia - jälkimmäisen puolesta kertoo vaikkapa Yes-mies Jon Andersonin fanitus; jos tietyntapaista musiikkia kuuntelee (ja proge ja klassinenhan ovat saman kolikon eri puolia), niin kyllä se Sibeliuskin sitten kolahtaa, jos vain tekemisiin sen kanssa pääsee.

En etsi valtaa loistoa on aina ollut lempijoulusävelmäni. Ja onhan näihin Finlandioihin ja Karelioihin tottunut jo lapsesta - ehkä ne soivat jo vähän kuluneina omissa korvissani. Mutta miehen repertoaarissa on riittänyt ja riittää ammennettavaa.

Musiikki voi koskettaa monella tavalla, nimenomaan Sibeliuksen kohdalla erityisesti nousee sävelkulkujen tuomat voimakkaat mielikuvat ja tuntemukset luonnosta. On paljon voimakkaasti vaikuttavaa klassista ja muuta musiikkia, mutta Sibelius poikkeaa. Vain Mahler vetää vertoja luontokuvien soinnissa, ja ehkä Aaron Coplandin Appalachian Spring.

Kyllä vaikkapa Tsaikovski ja Schubert ovat myös mielimusiikkiani, mutta ne ovat sitä toisella tavalla.

Viides sinfonia on varmaan kautta vuosien pysynyt koskettavimpana. Etenkin sen finaali, se suorastaan tunkee luontokuvia. Alun jousien leikittely on kuin perhosten lentelyä pihakedollani, tai pöriläisten surinaa. Keskiosan hiljaisen kohdan jälkeen seuraava viiltävän kaunis huilu (mikäli se nyt sitten on huilu?) on kuin aamun sarastus. Ja se pauhu: monissa kappaleissa ukko pystyy loihtimaan käyrätorvilla ja jousilla äkillisen myrskyn nousun järvenselällä.

Ylellä oli pari vuotta sitten mainio sarja Sibeliuksen sinfonioista kapellimestari Hannu Linnun johdattamana. Sarjan myötä tuli tutustuttua myös vaikkapa kutoseen, joka oli aiemmin jäänyt pimentoon. Se on ihan parasta lajia!

Mutta nelonen on jotenkin - umpimielinen. Ja seitsemäs poikkeaa muista sillä tavalla, että se ei herätä mitään muistijälkiä. Sen kuuntelemisen jälkeen en hyräile mitään melodiaa - mutta ei se huono ole. Kyllä sitäkin kuuntelen mielelläni. Se on vaan niin erilainen.

Sitten Sibeliuksella on myös pitkä lista hienoja pienempiä kappaleita Sadusta ja Myrskystä lähtien ja lauluja myös. Nykyään lempparijoulubiisini on Jo joutuu ilta; ollakseen niin hieno on se jäänyt oudosti varjoon. Aika harvoin sitä kuulee.

Sibelius on melodista, kaunista ja jylhää. Samalla lempeää, samalla suurta voimaa. Sellaista ei muiden musiikissa tapaa.