Yes

Välillä musiikkia, eli miten löysin Yes-yhtyeen. Yes on progressiivisen rockin todellisia dinosauruksia. Osan niistä - kuten Pink Floydin ja King Crimsonin löysin jo nuorena - osaa en. Kansasiin tutustuin kuusitoistavuotiaana, mutta se kolahti vasta viisikymppisenä. Viitisen vuotta sitten aloin tehdä tuttavuutta Genesiksen ja Yesin kanssa, mutta ne eivät vaan heti auenneet. Kunnes sitten...

Pitkän tutustumisvaiheen jälkeen Yes on näyttäytynyt minulle melodisena ja sinfonisena yhtyeenä. Kaikista progebändeistä se on mielestäni lähimpänä klassista musiikkia. Tai sitähän se on, soittimet ovat vain erilaisia. Päähahmo Jon Anderson on vannoutunut Sibelius-fani, klassiset mieltymykset kuuluvat selvästi monista eepoksista.

Yesin sävellykset antaisivat mahdollisuuksia samanlaisiin variointeihin kuin klassinenkin; senhän takia sanomalehtien kulttuuripalstoilla uutisoidaan pääorkestereidemme konsertteja, miten kukakin kapellimestari sai soimaan vanhan tutun sinfonian uudella tavalla. Joku Close to the Edge tai Awaken antaisi eväitä vaikka mihin; no, Youtubestahan niitä löytyy.

1972 ilmestynyt Close to the Edge oli portti Jeessiin hurahtamiseen. Parikymmentäminuuttinen teos alkaa kolmiminuuttisella fuusiokakofonialla, mutta kun arvoitus aukeaa on meno hienoa! Ja biisin lopun takautumat tuovat ne alun sävelkulut tyystin erilaisina, mutta tunnistettavina. Neljäntoista minuutin kohdalla virtuoosi Rick Wakemanin raivoisa urkuhyökkäys sitä edeltävän kirkkourkusoolon jälkeen on progegenren hienoimpia kohtia, samoin sitä seuraava melodisempi mutta villi soolo.

Wakeman olikin avaimena tuon haastavan kappaleen ymmärtämiseen. Yksi Youtuben helmiä musiikin puolella on monien bändien klassikoista tehdyt akustiset versiot; Wakeman on soittanut flyygelillä muutamia, kuten juuri Close to the Edgen reipas seitsenminuuttisena versiona. Voi sentään miten upeaa voi pianomusiikki olla! Ja kun siinä ei ole muita instrumentteja päällä, niin haastavan sävellyksen salaperäisyydet avautuvat ihan eri tavalla. Sen jälkeen voikin käydä taas alkuperäisversion kimppuun.

Samaisella albumilla on myös toinen upea biisi, pääteemaltaan jopa hauras And You and I, jonka keskellä kuitenkin mellotronit vyöryvät 70-luvun parhaassa hengessä. Vierastin alkuun laulaja Andersonin hiukan `ylikorkeata` alttotenoria, mutta olen alkanut pitää siitä paljon; tuossakin kappaleessa se luo oman unenomaisen herkän tunnelmansa. Basisti Squiren kanssa Anderson luo yhden tunnusmerkin bändin musiikille: vocal harmonies.

Myös And You and I:sta on tuubissa hienot Wakemanin sooloversiot, sähköisinä ja ilman.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Going for the Onella on sielukas eepos, kuusitoistaminuuttinen Awaken, jonka Hesarin klassisen musiikin kriitikko joskus noteerasi progemusiikin parhaaksi kappaleeksi. Sitä on vaikea luokitella, tai edes kuvailla, se on jotain musikaalin ja taivasnäyn välillä, tahtilajien leikittelyineen ja raskaine tempoineen harpunsoiton seassa. Olisiko eteerinen oikea sana kuvaamaan Yesin tuon laidan musiikin erityispiirrettä, Awakenin lisäksi kappaleita kuten Wonderous Stories tai Onward, jotka ovat jotenkin ylimaallisia ja tunnelmaltaan leijuvan melodisia? Ja erityisesti Turn of the Century, valtavan tunteellinen kappale, jonka sanoissakin on runoutta:

Did her eyes at the turn of the century,
tell me plainly.
When we meet, how we'll look,
as we smile time will leave me clearly.

Like leaves we touch, we see,
we will know the story.
As autumn calls we'll both remember,
all those many years ago.

Mutta on sitä kunnon progerytkettäkin. Alkukauden Yes Albumin Starship Trooper on biisi, johon ei kyllästy. Siitä normibiisien säe-säe-kertsi-soolo-säe on niin kaukana kuin olla ja voi. Yes Album on muutenkin mainio. Ja seuraavalta, muuten vaatimattomammalta Fragilelta nousee samaan sarjaan raskas Heart of the Sunrise, hieno kappale sekin.

Mutta on monia kappaleita ja kokonaisia levyjä, jotka ovat jättäneet kylmäksi. 1974 Tales of the Topographic Oceanilla bändi heitti jo överiksi, tekemällä tuplalevyn jolla on neljä normialbumin puolikkaan mittaista biisiä. Joko aito materiaali loppui kesken ja homma meni turhan venyttämiseksi, tai sitten nuo sävelkulut eivät vaan ole kolahtaneet. Ainakaan vielä. Eikä sitä seuraava Relayerikään ole oikein iskenyt.

Ja 70-luvun jälkeinen tuotanto - sitä en ole edes viitsinyt yrittääkään kuunnella...