Konsertti Helsingin Nordiksella 27.2.2017, Dream Theaterin läpimurtolevyn Images and Wordsin 25-vuotiskiertue.
Kolmatta kertaa progressiivisen metallin kärkibändiä DT:tä katsomaan, nyt pojan ja siskonpojan kanssa. Konsertti oli selvästi parempi kuin edellinen nimikkoalbumin (=bändin huonoin) jälkeinen konsertti ja melkein yhtä hyvä kuin eka DT-kontaktini, viitisen vuotta sitten Dramatic Turn of Eventsin jälkeen nähty elämäni paras rock-konsertti (no, ehkä paras Steve Hackettin rinnalla...).
Progeäijät soittaa rytyyttivät kunnioitettavat 3 tuntia 5 minuuttia kestävän konsertin. Eka tunti, "Beyond" oli heikompi osa; kuulemma fanien suosikkeja matkan varrelta, mutta omia favoriittejani ei juuri kuultu. Kävi myös selväksi, että solisti James LaBrie ei ollut parhaimmillaan. LaBrie on muuten teknisesti ylivertaisessa bändissä se epävarma lenkki; joskus laulu sujuu, joskus ei. Tällä kertaa ei sujunut kuin paikoin. Tosin myönnettäköön, että musiikillisesta akrobatiastaan tunnettu bändi säveltää myös lauluosuudet hyvin kunnianhimoisiksi. LaBrien skaala on laaja, ja pidän häntä parhaimpana rock-laulajana juuri äänen kauneuden ja skaalan leveyden vuoksi. Dream Theaterin balladit ovat luku sinänsä; niitä on vaikea kuvitella ilman LaBrien ääntä.
Mutta silloin kun ei kurkku ole kunnossa, homma menee huutamiseksi.
Mutta sitten se teemalevy. Pienen tauon jälkeen se soitettiin tietysti kokonaan, joissain biiseissä hiukan lisiä lirutellen. Yksi sellainen oli Metropoliksen lopussa rumpali Mike Manginin rumpusoolo. Vaikka rumpusooloista on maku mennyt jo muuten, niin tämä kyllä kannatti kuulla ja nähdä.
Varsinainen konsertti huipentui päätösbiiseihin Wait for Sleep ja Learning to Live. Edellinen on lyhyt kaunis pianomelodia, kosketinsoittajan ja LaBrien samettisen laulun kaunis synteesi. Sitten alkaa runnon ryske: Learning to Live on sitä DT:tä, jota pitää seurata analyyttisellä tarkkuudella, että edes kymmenennen kuuntelukerran jälkeen hiffaa jujut ja nyanssit. Kaiken kruununa kappaleen loppupäässä otettu repriisi Wait for Sleepistä, tietysti uusin maustein, ja siitä johdettu menevä ja mehevä loppusoitto.
Oli toki vielä encore, sinänsä mallikas Change of Seasons, mutta 24-minuuttisena biisinä se oli ehkä pitkä siihen loppuun. Mielestäni encore saisi koostua parista lyhemmästä kipaleesta, kolmen tunnin kieppeillä meinaa pidempään opukseen keskittymisen kanssa olla jo hieman hankalaa...
DT on bändi, johon tutustuin tuon alussa mainitsemani nuoremman väen ansiosta; siskonpoikani, silloin ehkä 12, oli soittanut omalle pojalleni sitä joskus. Ensituntumani taisivat olla kaikkia mahdollisia musiikkityylejä fuusioiva Stream of Consciousness ja aluksi ihan pähkähullulta kuulostanut Dance of Eternity, josta sittemmin olen alkanut pitää kovasti. DT on kuin shakkia, tai sudoku; loputtomalta tuntuva musiikillinen arvoitus, josta vähitellen paljastuu aina jotain uutta. Joskus liikaakin. Rumpuriffien ei tarvitsisi vaihtua yhden säkeistön aikana ihan sitä 4-5 kertaa... Joskus kyllä musiikki tuntuu enempi tarkoitukselliselta taituruuden esittelyltä kuin musiikilta. Mutta vain joskus.
On hyvin arvostettavaa, että 1990-luvun alun musiikkiskenessä porukka uskalsi tuoda niin erilaista musaa markkinoille kuin Images and Wordsin. Omassa mielessäni tuo levy siirsi syrjään mustat pilvet musiikillisesti kamalan 1980-luvun jälkeen; silloinhan ei julkaistu yhtään kunnon biisiä (no ehkä Genesiksen Mama). Ja omakin musiikin kuuntelu lähestulkoon loppui.
Niin - että oli taas lupa tehdä monimutkaista musiikkia, sinfonisia eepoksia rakenteella joka on jotain ihan muuta kuin säe-säe-kerto-soolo-säe. Joissa albumin loppuosan biisissä otetaan takautumaa johonkin alkuosan juttuun ja tehdään synteesejä eri osien välillä.
Nykyään omalla listallani ykkösenä keikkuu heidän 2005 julkaisemansa Octavarium-albumin 24-minuuttinen nimikkobiisi (erityisesti siitä Score-livelevyllä julkaistu versio). Octavarium on bändin diskografiassa progressiivisin; vaikka olen siihen progemetalligenreenkin tottunut, niin esimerkiksi tuoreehkon nimikkoalbumin raskaampi meno ei tarttunut. Kunnon progemeiningin hengessä Octavarium on myös sisällöllisesti runsas; teema kuvaa toisteisuutta, miten kaikki loppujen lopuksi kiertää ympyrää. Levyn teemasta saisi varmaan väitöskirjankin; kromaattisen asteikon soveltaminen, kansikuva ja niin edelleen.
Toinen viime aikojen lemppari on muuten haukutulta Falling into Infinity-levyltä oleva pari Hell´s Kitchen ja Lines in the Sand. Edellinen soitettiin tuolla konsertissakin todella maittavasti, jälkimmäiseen (sekin yli 12 minsaa...) olen nyt paneutunut. Se on kunnon juurevaa monipolvista heviä monine teemoineen, ja laulustemmat ovat aivan upeita. Sitten viehättää myös lyriikka. Kitaristi John Petrucci on ilmeisesti jonkun sorttin katolinen, ja hänen lyriikassaan raamatulliset viittaukset toistuvat usein, lyyrisesti ja tyylillä (myös Ministry of the Lost Souls systemaattisen kaaoksen levyllä tai bändin tunnetuimpiin kuuluva, puhdas gospel-biisi Spirit Carries On). Lines in the Sand vilisee näitä viittauksia, ja kuten musiikkikin, niin sanoitukseen saa paneutua tosissaan, mutta se palkitsee myös!
Olen usein miettinyt, miten paljon tuosta saisikaan irti, jos tajuaisi edes hitustakaan musiikin teoriasta. Tai osaisi soittaa edes vähänkin. Luulen, että tuo musiikki koskettaa samalla tavalla kuin klassisella puolella Mahler. Se on runsasta ja voimakasta, välillä mannerlaattoja siirtävää, välillä herkän hiljaista ja kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti