Vanha Clasu eli kirjan alter ego Otto kertoo vanhenevan miehen tuntemuksia. Jonottamista päivystyksessä, purnaamista "väärin" rahojaan jakavan kirjallisuussäätiön suuntaan, muistoja nuoruuden matkoilta... Ei niin hyvä kuin edellinen Otto-kirja (Oton elämä), mutta kyllä tämä ostaa kannatti.
Kirja on väsähtäneen, vähän alistuneenkin miehen tummaa puhetta ("som löv faller vi sakta"). Välillä yllättää, kun muistaa että purnaaja on entinen ministeri, valtion rahojen jakaja, päättäjä isolla P:llä. Monilahjakkuus, joka edelleen pystyy tuottamaan ensiluokkaista kirjallisuutta ja taitaa se jazzin soittokin bändin kanssa vielä onnistua. Mutta ei kai se meriiteistä ja pääosin entisistä tekemisistä ole kiinni, jos alkaa elämä väsyttämään.
Sairauksien kuvaaminen ei oikein kiinnostanut; sitävastoin Anderssonin kieli on parhaimmillaan kuvatessaan nousevaa v-käyrää terveyskeskuksen päivystyksessä; tuntikausien odottamista, kuvailua muista potilaista, kasvavaa ärtymystä. Henkilökuntaa ei näy - ja sitten aamuneljältä kuppi täyttyy, Otto lähtee ja tilaa taksin kotiin. Seuraavana päivänä yksityiselle, mikä vanhalle vasemmistopoliitikolle näyttää olevan hyvin tuskallisesti ylitettävä kynnys. Kiinnostavaa sekin.
Toinen purnaamisen aihe - suomenruotsalaisen kirjailijan/kirjallisuuden ja toisaalta ankdammen-säätiöiden välinen ristiriita - oli myös herkullisesti kuvattu. Oikein pystyi näkemään armoa (apurahaa) anelevan kirjailijan nousua Helsingin kalleimmissa osoitteissa olevan säätiörakennuksen portaita ylös ja mikä kohtelu siellä odotti. Jos suomenkielisistä joskus tuntuu, että samaa ankkalammikkoporukkaa kaikki, jakavat vain rahoja toisilleen (etenkin kun kyseessä ex-ministeri!), niin kirjan kuvaus tyrmää sen luulon.
Toisaalta, asialla on varmasti toinenkin puolensa kuin se, minkä Otto-kirjailija antaa.
Mutta löytyy myös ilon aiheita: lapsenlapsia pomppimasta sängyllä ja
rummuttamassa vanhan isoisän mahaa; työhuoneen ikkunan edessä muotoaan
muuttavan koivun seuraaminen, muistot, musiikki...
Kirjassa on lukujen välissä lyhyitä kuvauksia (bild); tekstinpätkiä, joista osa ajatelmia, kuvauksia, osa runoja: "Det är aldrig för sent att få en nattsvart barndom". Tämä on juuri sitä Anderssonia, mistä pidän; terävää ja itseironista...
Tai pohtivan herkkää:
"Att de, så som jag och du och
vi, en gång, en gång i sin
egen tid, betraktat, rört vid, och
bekommit varandra"
Voi jestas kun tuo on kaunista; kirjoittaja ikäänkuin hapuillen etsii sanoja kuvatessaan jotain paria, sanojen järjestys pilkkuineen ja rakenne kuvaa hienosti tuota mietiskelevää ilmaisua, ja päätös on hieno: bekommit varandra. Pitääkin katsoa, miten kääntäjä on tuon suomentanut. Anderssonin kirjat on ollut aina mukava lukea molemmilla kielillä.
Kävin ostamassa tämän yhden ei-niin-antoisan päivän jälkeen. Eli terapiakäynti Akateemiseen, jonka jälkeen maailma on ennenkin kirkastunut. Katselin monia kirjoja, selailin, Andersson pisti silmään mutta en tätä aikonut ostaa. Kunnes katse osui sattumalta lauseeseen: "Om att världen är ond och du själv god skall du tala med mycket små bokstäver". Niinpä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti