Mietin, mikä on se runo, joka on kolahtanut eniten. Artur Alliksaaren Aika? Claes Anderssonilta jotain, tai Kaarlo Sarkian Maisema?
Eiköhän se ole Pispalan pojan viimeinen sikermä Onni. Olen tästä kuullut otteita tiuhaan jo lapsena; äitini niitä heitteli arkiaskareidensa lomassa. Äiti tunsi Viidan ja itselleni myös hän tuli tavallaan tutuksi, kun serkkupoikien kanssa kirmattiin pitkin Pispalan mäkiä. Monta pulteria on tullut heitettyä Tahmelan lähteeseen!
Viita on sananikkari, noin yleisesti ottaen vähän liikaakin. Enemmän pidän hänen myöhemmästä tuotannostaan, kun mukaan tulee jo vähän vapaata mittaa. Mutta väkevää hänen tekstinsä on, hän on kuin verbaalinen rompooli, sanallisia kivenmurikoita seulaan pudotellen...
Onni koostuu kahdeksasta pätkästä. Se alkaa:
Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
Vieläkin tunnen, mitä ajatuksia pikkupojan päässä tuo herätti...Siitä huokuu jotenkin minimalistinen "pieni on kaunista ja samalla kaikki" -ajatus.
Muistan lapsena kuulleeni, että Viita kirjoitti tämän mielisairaalasta palattuaan.
Kakkososa on surullisen kaunis, mutta alistunut:
Oli kerran ystäväjoukko
ja nuoruus. Kaikki eli.
Joka päivä oli kuin luominen
yhä olisi jatkunut. Nyt
minä yksin, entisen varjo,
läpikotaisin muistojen syömä
laho, kaatuva puu,
aste asteelta lähenemässä
maan turhuutta, hiljaisuutta.
Seuraavassakin on hiukan melankoliaa, ainakin kun ajattelee missä tilanteessa runoilija (todennäköisesti) on tämän kirjoittanut:
Suvimaisema: lahdentyven,
saunaranta ja vene
ja helle, männyntuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku:
Isä, hei!
Runoilijaa tietämättä tämän voisi kokea tosin hyvinkin elämänmyönteiseksi, nuoren isän vitaaliseksi tunteenpurkaukseksi (no, ehkä sana "vanha" viittaa vanhemman miehen muisteloihin).
Ja sitten pieni haiku - joka palaa mieleen kouluajoiltani, istun keittiön pöydän äärellä, katselemme ulos. Olemme varmaan huomanneet perhosia, ja äiti lausui:
Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi.
Viides ja kuudes osa ovat kivoja rallatuksia:
Läikähti lämmin lämmintä vasten,
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä. Emmehän tienneet.
Olimme kaksin ja rakastimme.
---
Pirkkalasta Pispalasta Harjutieltä, huiskis,
pulteri Tahmelan lähteeseen.
Lyyti sanoi: kirjoita, kirjoita sitten...
Ja aurinko kurkisti korkeuteen.
Jälkimmäisessä on jotain eksistentiaalista. Rivit ovat tavallaan toisistaan irrallaan, kuitenkin samaa kokemusta; ikäänkuin rivien väleissä olisi pari täsmentävää lausetta - joita ei tarvita! "Ja aurinko kurkisti korkeuteen..." - se ei kerro kaikkea, jättää auki, jotenkin mukavalla tavalla avoimeksi. Hyvin erilaiset ajatuskulut voisivat johdattaa näihin sanoihin.
Tämä saattaa olla runonpätkä, jonka olen kaikkein ensimmäisenä mieleeni pannut. Pidän siitä paljon.
Seitsemäs:
On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.
Ja Pohjantähti on paikallaan,
jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?
Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.
Tämä on sikermän heikoin lenkki. Jo mitallisuus muuhun runoon verrattuna häiritsee vähän. Tämä on myös paljon enemmän pläkkiselvää kuin aiemmat, ei mitään salaperäisyyttä, avoimeksi jättävää. Iänikuinen Pohjantähtikin mukana. Ja kolmas säe suotta, liikaa selittämässä.
Mutta runon loppu on sitten ehtaa laatua, se ihan kaikkein kaunein runonpätkä. Tunnetta ja latausta; kesän tuoksua ja silmien edessä vanha autiotalo. Miten voi muutamalla sanalla loihtia silmien eteen noin elävän maiseman ja tunnelman!
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.
Olin joskus 15 vuotta sitten hirviporukassa, jossa lauantain jahdin jälkeen kokoonnuimme illalliselle Saaresmajan vanhalle savottakämpälle. Illan mittaan jokunen lauloi jotain, kertoi tarinan, lausui runon. Kerran minäkin rohkenin ja lausuin tämän Onni-runon.
Silloin se kosketti, kosketti jo lapsena, ja tekee sitä yhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti