Markku Envall: Toinen jalka maassa ja muita esseitä

Tykästyin nuorena Envallin aforismeihin. Joukossa oli helmiä, sitä parasta mitä aforistiikka voi tarjota, vaikka valtaosa olikin makuuni liian koukeroista.

Ja esseitään olen ajoittain lukenut. Niinpä ostin tuoreen teoksen, lähinnä siksi, että kirjassa on essee "Epäsuora esitys" Antti Tuurin Pohjanmaa-teoksesta. Tuurin non-statement, epäsuora vihjaileva lausehan on mitä mainiointa. Pohjanmaassa ei sanota, vaan se tai tämä arvelee... Tai tuurilaisittain yleensä imperfektissä arveli. Odotin saavani enemmänkin kirjallis-kielellistä taustoitusta aiheesta ja, no, olihan sitä, mutta ei ehkä ihan odottamaani. Hiukan liian pikkutarkkaa, enempi kielellistä venkurointia kuin tyylin analyysiä.

Hiukan sellaista pikkutarkkaa veivaamista on koko kirja. Hiljaisuus-essee on tavallaan vähän tuhraamista, mutta voipa siitä löytää arvokasta miniatyyripohdintaa arkipäiväisestä, itsestään selvän pienestä ja samalla suuresta asiasta. Tavallaan pidän paljon tuollaisesta pohdinnasta, mutta menee inansa ohi...

Kokoelma alkaa tekstillä kävelemisestä. Sitäkin sitten selitetään ja kävellään ihan suurennuslasin kanssa. Sama vika monessa muussakin esseessä. Meinasin jättää koko opuksen kesken, mutta löytyihän sieltä hiukan avautuvampiakin juttuja. Saima Harmajan runosta "Nuori enkeli" kirjoitettu essee Rakasta minua hirviöksi oli kiinnostava ja hyvin kirjoitettu (vaikka itse runon loppu hiukan töksähtävä onkin).

Envall päätyy pohtimaan kärsimyksen olemusta, päätyy ajatukseen että "joskus ja joissakin paha herättää hyvää, vaikkei tällä voi mitään pahaa oikeuttaa eikä puolustella." Hmmm...no joo. Hieman aiemmin hän toteaa, että itse kunkin on hyvä sen verran kärsimystä kokea, että tietää miltä se tuntuu ja herää myötätunto. Mutta sitten: "...jonkin näkymättömän rajan ylitettyään kärsimys synnyttää julmuutta ja vallanhimoa." Esseessä ikäänkuin jos ei nyt oikeuteta, niin ainakin tehdään ymmärrettäväksi, että hitlerien pahat teot ovat olleet seurausta heidän kokemastaan vääryydestä. Että olisiko muka sitten nuoren Adolfin pitänyt päästä sinne taidekouluun, mutta joku kaunainen juutalaisrehtori muka syyttä eväsi sitten "suuren taiteellisen uran".

No, olisihan siinä ehkä muutama miljoonaa henkeä säästynyt, jos tuota ajatusta lähtee pyörittämään, mutta, mutta...

Aina löytyy hörhöjä, jotka väittävät omien rikostensa johtuvan siitä, että ovat kokeneet vääryyttä. En oikein kannata Envallin ajatuskulkua. En muista jonkun Breivikin esimerkiksi nyt kovin surkeaa elämää eläneen, ja silti päätyi hirmutekoihin.

Ehkä vähän ylikriittinen ote nyt. Ehkä Envallia pitäisi lukea oikein rauhassa, oikein hitaasti...

Claes Andersson: Pimeän kirkkaus

Ja vielä yksi Klasu tähän syyskesään: Lokakuu repii puiden vaatteet, sinkoaa linnut

maan alle, ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla ovat sairastuneet tanssimaniaan...

Pimeän kirkkaus, Anderssonin toiseksi tuorein runokirja, makuuni parhaimmasta päästä.

Kirjan alussa on upeimmat runot. Avausrunossa tapaamme taas tutun subjekti-runoilijan:

Minä olen silmä joka tekee valon näkyväksi

Minä olen lintujen nopeat varjot lehvistössä, ennen

                           kuin ne ovat poissa

Minä olen syksyn värit ja tuulen sininen pyörre

Minä olen mykkä tyttö joka antaa taululle syvyyden

Minä olen se joka koskettaa ja se jota kosketetaan

Minä olen lämpö ja kylmyys, ystävyys, avoin

                           käsi ja yön lupaukset

Minä olen myrsky ja tyven ja vuoden ajat

Minä olen kasvojesi murhe

Minä olen kukkiva omenapuu ja lintu

                           paljailla olkapäilläsi

Minä olen virtaavat vedet ja pilvet

Minä olen murhaaja, uhrin mykkyys ja kuolleitten anteeksianto

Minä olen elämä joka jatkuu loppuessaan

Minä olen väärinkäytettyjen ideologioiden hautausmaa

Minä olen ajan sydän, maan syvyys ja haihtuva rakkaus

Tämä on mielestäni tyypillistä Anderssonia; aika paljon hän viljelee tätä subjektikertojatyyliä, mutta en minä ainakaan siihen vielä ole kyllästynyt.

13-osaisesta Ystävyys, päivitettynä -runosta löytyy monia upeita kohtia. Ehkäpä kaunein rakkausruno, tai sellainen, joka minua eniten koskettaa:

Muistan miten ilostuin tavatessani sinut

                           ensimmäisen kerran

Miksi tulit vasta nyt, minä ihmettelin

Matkalla oli liian monta rotkoa ja huimaavaa

                           siltaa, sinä vastasit

Mutta rakas, uskalsit pelätä, tuntea

rotkon houkutukset, nyt olet täällä

enemmän kuin kukaan ennen sinua

Politeia-osasto ei ihan lämmittänyt. Runot olivat jotenkin selittäviä, vähän suunnitellun oloisia. Että vasemmistopoliitikkorunoilijan pitääkin juuri kirjoittaa noin. Noissa runoissa poliitikko voitti, runoilija hävisi.

Mutta ainakin puolikkaassa kirjaa runoilija on reippaasti voitolla. Vaikkapa runossa kuolevasta pikkusiskosta josta Andersson on kirjoittanut muutakin:

...Pysymme elossa niiden luona jotka välittävät meistä

                           ja jatkamme elämää

Lainaamme heidän ajatuksiaan ja asumme heidän ruumiissaan

Eikä kuolema ole yhtään mitään, jos nyt

                           mitään niin pientä voi edes ajatella