Sain viimeinkin tartuttua Tommi Kinnusen kirjoihin. Monta kertaa ollut aikomus, mutta nyt isänpäiväksi saatu Pitkä aukea tutustutti tähän menestyskirjailijaan muutenkin kuin kirja-arviointien kautta.
Kirja kuvaa Kuusamon oloisessa kylässä elelleen Johannes Löytövaaran elämää 1940-luvun nuoruusvuosilta muistisairaaksi vanhukseksi; hänen suurta rakkauttaan, Etelä-Pohjanmaalta vaimoksi löytynyttä Kaarinaa, ja pariskunnan onneen monenmoista vastuketta tuonutta anoppia, Johanneksen äitiä.
Johannes on kasvanut riitelevien vanhempiensa välejä selvittelemässä; itse hän on säyseä ja aika pehmo, eikä onnistu riittävästi suojelemaan vaimoaan äitinsä oikuilta. Yhteisessä huushollissa on ahdasta, varsinkin, kun työpaikkakin on koko kolmikolle sama eli kotitalossa oleva liike.
Pitkä aukea ei ole mikään loputonta onnen hyrinää viestivä teos, eletty elämä iskee kirjan sivuilta välillä aika kovaa. Mutta kaiken arkisen hankaluudenkin rinnalla Johanneksen ja Kaarinan perhe-elämä jaksaa, ja siitä on hyvän ja empaattisen kerronnan ansiosta miellyttävä lukea.
Perhesuhteiden ja arjen elämän ohella kirja käsittelee homoseksuaalisuutta, oman homoutensa kanssa tuskailevaa Johanneksen isää ja sitä, millaisena hylkiönä yhteisö häntä piti, ja hänen ohella vähän myös koko perhettä. Että on siinä kieltämättä vaimonakin vaikea ollut olla.
Vuosikymmeniä myöhemmin Johanneksen poika kohtaa jo vähän toisenlaisen yhteisön miespuolisen puolisonsa ja lapsen kanssa.
Kuusamoa hävittäneen sodan, isän koko perheeseen vaikuttavan umpikujan ja muiden raskaiden teemojen ohella kirjassa on myös paljon rakkautta. Kiinnostavaa, vähän yllättävääkin on myös lukea Kinnusen kuvausta kahdesta eri Pohjanmaasta peräisin olevien aviopuolisoiden perusluonteista; toinen iloinen, omanarvontuntoinen eteläpohjalainen, toinen synkempi, juro koillismaalainen.
Sitten on vielä yksi teema, kirjan aloittava ja päättävä kuvaus Johanneksen muistisairaudesta. Vaimo on jo kuollut, lapsia ei tahdo tunnistaa, isän sotakokemukset ja oma elämä sekoittuvat päässä katkonaisiksi, aiheesta toisiin hyppiviksi lauseenpätkiksi. Kinnunen kuvaa muistisairautta sairaan itsensä näkökulmasta. Kirjan alussa ajattelin, että aika rohkea veto. Teennäisyyden rajoilla paikoin mennään, mutta tyylillä kirjailija selvittää tämän haasteen.
Kirjasta jää voimakas, vähän pakahtunut tunnetila. Oli tämä aika voimakas kokemus, luetuksi kirjaksi. Viimeisen sivun jälkeen palaan vielä kirjan alkuun, missä on samanlaisia kuolevan Johanneksen hahmottamia tuntemuksia kuin mihin kirja loppuu. Tietoisuus pätkii, olo on kuin vesimassojen puserruksessa. Välillä erottuu naisen ääntä kertomassa millaista oli. Anna-sisko on vieressä, hän hieroo kuolevan käsiä ja sanoo, että sinä olet Löytövaaran Johannes, sinä olet elänyt hyvän elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti