Neljäs kirja Sirpa Kähköstä, mutta vasta toinen hänen pitkästä Kuopio-sarjastaan. Lakanasiivet on jostain syystä ollut hyllyssäni pitkään, ennen kuin nyt tartuin siihen oikein lukumielessä. Ehkä sota-aikaan keskittynyt kuvaus hieman vierastutti, vaikka en uskonut tämän varsinainen sotakirja olevankaan.
Lakanasiivet kuvaa jatkosodan ensimmäisiä päiviä kotirintamalla. Miehet ovat sotimassa, niin menetetyn Karjalan palauttajat, vielä suuremman Suomen intoilijat kuin Kuopio-sarjassa keskeisen Tuomen-suvun Lassi, kommunisti ja seitsemän vuotta vankeuttakin aatteensa vuoksi 1930-luvulla istunut. Kirja kuvaa puoliksi tyhjentynyttä kaupunkia naisten silmin; lapset ja vanhukset on vähiinpäin toimitettu maalle turvaan ja edes vähän paremman ravinnon ääreen.
Näkökulman kiinnittyminen naisiin on kirjan paras puoli. En ole juuri sodanaikaisen kotirintaman oloista lukenut ja monessa suhteessa yllätyin lukemastani. Ruoan puute kaupungissa tulee sivuilta väkevästi esille ja ikkunat tulee pitää pimitettyinä. Ravintolat ja huvipaikat ovat kiinni.
Naiset hoitavat vanhuksiaan, ikävöivät maalla olevia lapsiaan; lähteäkö itse perään vai hakeako lapset kaupunkiin. Henkilöhahmot ovat vahvoja, niin kotinsa Sortavalassa menettänyt Helmi, Lassi Tuomen puoliso Anna ja sisar Hilda, Viipuriin ravintolansa jättänyt ja uuden Tatran Kuopioon perustanut Edith Valli - sekä tietysti salaperäinen, epätäydellistä suomea puhuva saksalais-viipurilainen tanssijatar Mizzi.
Kyllä Kähkönen kertoa osaa. Naisten ja parin enempi statistina olevan miehen matkassa avautuu koko helteinen Kuopio heinäkuun vaihteessa 1941 syreenipensaineen, vinttikomeroineen ja pihahuusseineen. Tämä on tuttua Kähkösen edellisistäkin kirjoista ja asia, mitä hänenlaisissaan kirjailijoissa arvostan paljon. On todella elämänmakuista ja lukijan mukaansa tempaavaa päästä kuopiolaisiin tunnelmiin kunnon aikamatkalle!
400-sivuisessa kirjassa on aika paljon henkilöhahmoja ja monia juonenpätkiä, mutta vaikka kaikkia ei saada muutamaa päivää koskevassa kuvauksessa vedettyä yhteen, ei juuri mitään jäänyt ärsyttävästi keskenkään.
Toki kirjan lopun lähestyessä aloin miettiä, minkälainen kliimaksi siellä ehkä odottaa. Se olikin kirjan ainoa pettymys, sillä lopussa olevaa kuvitelmaa kuusta, Mannerheimista ja sotavainajista en ymmärtänyt. Vaikka omaankin hyvän mielikuvituksen, kuu- tai juuri muukaan symboliikka ei ole koskaan ihan kolahtanut. Ehkä ne loppusivutkin olisi voinut viettää kirjan sivuilta tutuksi tulleiden ihmisten parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti