Ihmisten asiat on aika poikkeava kirja. Se on henkilökuva, leskeksi jääneen vanhan naisen ajatuksia päiväkirjamaisesti. Tunnelmia, muistumia, lyhyitä kappaleita eletystä elämästä.
Kerronta kiertyy haimasyöpään menehtyneen Jarno-puolison kuoleman ympärille, mihin palataan muutamaan otteeseen. Sitten taas nainen kuvaa lapsuuttaan, työpaikkaansa, elinikäistä ystävyyttään Ritvan kanssa. Hän peilaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista peräisin olevaan ja menestyvään Ritvaan, silti itseään juuri vähättelemättä. Nämä pelimerkit on saatu, näillä mennään.
Kerronta kiertyy haimasyöpään menehtyneen Jarno-puolison kuoleman ympärille, mihin palataan muutamaan otteeseen. Sitten taas nainen kuvaa lapsuuttaan, työpaikkaansa, elinikäistä ystävyyttään Ritvan kanssa. Hän peilaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista peräisin olevaan ja menestyvään Ritvaan, silti itseään juuri vähättelemättä. Nämä pelimerkit on saatu, näillä mennään.
Pertti Lassila näyttää olevan kielen ammattilainen, kirjallisuudentutkija.
Kieli on jollain lailla runollista, siinä on "ymmärtävä" ote, ikäänkuin
lempeä, hiukan surumielinen hymy leijuisi tekstin päällä: Muisti on elävä olento
ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita
miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää kuten eläintäkään, vaikka luulee
ymmärtävänsä.
Kerronta
etenee kuin hiljaa virtaava joki. Rauhallisesti, paikoin lakonisesti
nainen kuvailee elämäänsä. Hän vaikuttaa vahvalta luonteelta, ottaa
vastaan mitä vastaan tulee, ei odota kuuta taivaalta; on kohtuullisen
tyytyväinen siihen mitä on saanut. Avioliitto ei näytä olleen räiskyviä
tunteita, mutta tyydyttävää. Ei valittamista; ruotsalainen kai sanoisi
lagom. Lapsia ei ole tullut eikä ollut tarkoituskaan.
Mitään ei jää
jäljelle; lapsuudenkodista vanhempien kuoleman jälkeen hän ei halunnut
mitään, ei myöskään kesäpaikasta, jonka hän myi heti Jarnon kuoleman
jälkeen. Jos johonkin suuntaan päähenkilön maailmankuvan lokeroisi niin eksistentialismiin: Ne, jotka ihastelevat
luontoa ja luonnollista, sientenpoimijat, idunsyöjät, lampaanvillan
huovuttajat, (ovat) hulluja. Luonto on nimetön, tiedoton peto, joka käy ihmisen
kimppuun, syö hänet elävältä, hävittää sen, mitä ihminen on, ja vie hänen
oikeutensa.
Tämä laittoi miettimään! Kyllähän minä olen juuri näitä hulluja
sientenpoimijoita ja peurapassissa koen olevani osa luonnon ravintoketjua;
joskus tekee vain mieli juurtua paikalleen, kasvaa puiden mukana, liudentua
kevättuuleen. Mutta silti - ajoittaisista hempeilyistä huolimatta luonto on
minulle tosi ja suuri, toki ei ihan noin yksiniittisen pelottava, mutta kauneuden
ohella jylhä, kova ja raadollinen. Nykyään kun tulee yhä
enemmän vastaan antropomorfista luontouskoa, kiitetään luontoa siitä ja tästä.
Laimennetaan jylhä luonto ihmisen pikku pehmoleluksi, pai pai...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti