Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Ihmisten asiat on aika poikkeava kirja. Se on henkilökuva, leskeksi jääneen vanhan naisen ajatuksia päiväkirjamaisesti. Tunnelmia, muistumia, lyhyitä kappaleita eletystä elämästä.

Kerronta kiertyy haimasyöpään menehtyneen Jarno-puolison kuoleman ympärille, mihin palataan muutamaan otteeseen. Sitten taas nainen kuvaa lapsuuttaan, työpaikkaansa, elinikäistä ystävyyttään Ritvan kanssa. Hän peilaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista peräisin olevaan ja menestyvään Ritvaan, silti itseään juuri vähättelemättä. Nämä pelimerkit on saatu, näillä mennään.

Pertti Lassila näyttää olevan kielen ammattilainen, kirjallisuudentutkija. Kieli on jollain lailla runollista, siinä on "ymmärtävä" ote, ikäänkuin lempeä, hiukan surumielinen hymy leijuisi tekstin päällä: Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää kuten eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä.

Kerronta etenee kuin hiljaa virtaava joki. Rauhallisesti, paikoin lakonisesti nainen kuvailee elämäänsä. Hän vaikuttaa vahvalta luonteelta, ottaa vastaan mitä vastaan tulee, ei odota kuuta taivaalta; on kohtuullisen tyytyväinen siihen mitä on saanut. Avioliitto ei näytä olleen räiskyviä tunteita, mutta tyydyttävää. Ei valittamista; ruotsalainen kai sanoisi lagom. Lapsia ei ole tullut eikä ollut tarkoituskaan.

Mitään ei jää jäljelle; lapsuudenkodista vanhempien kuoleman jälkeen hän ei halunnut mitään, ei myöskään kesäpaikasta, jonka hän myi heti Jarnon kuoleman jälkeen. Jos johonkin suuntaan päähenkilön maailmankuvan lokeroisi niin eksistentialismiin: Ne, jotka ihastelevat luontoa ja luonnollista, sientenpoimijat, idunsyöjät, lampaanvillan huovuttajat, (ovat) hulluja. Luonto on nimetön, tiedoton peto, joka käy ihmisen kimppuun, syö hänet elävältä, hävittää sen, mitä ihminen on, ja vie hänen oikeutensa.

Tämä laittoi miettimään! Kyllähän minä olen juuri näitä hulluja sientenpoimijoita ja peurapassissa koen olevani osa luonnon ravintoketjua; joskus tekee vain mieli juurtua paikalleen, kasvaa puiden mukana, liudentua kevättuuleen. Mutta silti - ajoittaisista hempeilyistä huolimatta luonto on minulle tosi ja suuri, toki ei ihan noin yksiniittisen pelottava, mutta kauneuden ohella jylhä, kova ja raadollinen. Nykyään kun tulee yhä enemmän vastaan antropomorfista luontouskoa, kiitetään luontoa siitä ja tästä. Laimennetaan jylhä luonto ihmisen pikku pehmoleluksi, pai pai...

Niin... tähän Lassilaan kannatti tutustua. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa tekee mieli ottaa välillä parin minuutin tauko, katsella ulos, ajatella sanattomia ajatuksia.