Tämä Nobel-Tokarczuk on alkanut koukuttamaan. Parin hyvän lukukokemuksen jälkeen lukuvuoroon tuli nyt Sleesian vuortenrinteiden keuhkoparantolamiljööseen sijoittuva Emposium.
Eletään vuotta 1913. Nuori puolalaismiekkonen Wojnicz tulee Görbersdorfin parantolaan, toiveenaan parantua insinööriopinnot keskeyttäneestä keuhkotaudista. Siellä hän liittyy valtaosin vanhemmista herrasmiehistä koostuvaan joukkoon. Teoksen runko kuvaa elämää parantolassa ulkoiluineen, hoitoineen ja ruokailuineen. Ja etenkin herraseurueen ylevähenkisiksi raamitettuihin keskusteluihin sodasta, filosofiasta, uskonnosta - ja ennen kaikkia naisista, joihin jokainen keskustelu viimein päättyy.
Sitten, kuten Tokarczukin tavaramerkkinä tuntuu olevan, on kirjassa myös fantasiamaailmaan liittyvä puolensa. Herrainpensionaatissa tapahtuu outoja asioita, mikä samalla peilautuu päähenkilö Wojniczin omakuvaan itsestään jonkinlaisena outolintuna, anomaliana. Tätä en avaa tässä enempää, ja muutenkin olen funtsinut Tokarczukin maagista realismia hieman enemmän aiemmissa hänen kirjojaan koskevissa kirjoituksissani.
Kolmantena teemana on yllä mainittu naispuhe. Miesporukan puheet ovat vanhanaikaisia, misogyynisiä, tuota aikaa kuin eletään. Tokarczuk osaa vääntää ruuvia kireämmälle hyvin taidokkaasti nostamalla naisia vähättelevät sitaatit osaksi ihan normaaleja keskustelutuotoksia - etenkin, kun kirjan lopussa osoittautuu, että sitaatit ovat lainauksia aikansa suurmiesten puheista, kuten tämä: ”Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että naisen aivot toimivat aivan eri tavalla, ne ovat rakenteeltaankin toisenlaiset (…) Ennen muuta kyse on koosta ja siitä, että etualalla ovat aivan eri alueet. Siellä, missä miehellä sijaitsee tahto, naisella on halu.”
Asia konkretisoidaan kirjan lopussa pitkällä listalla tiede- ja muita suurmiehiä, joiden ajatusten Tonavista edellä mainittu ja lukuisat muut patavanhoillisia naiskäsityksiä koskevat sitaatit ovat peräisin. Näitä ”ikuisia totuuksiahan” tämän päivän uusäärioikeistolaiset toistavat, kun koittavat ajaa naisia taas perinteisiin rooleihinsa…
Niinpä, vaikka jotkut darwinit ja platonit ovat joistain asioista aikanaan viisaita sanoneet, niin on hyvä huomata, että kirkkaimmankin tieteellisen ajattelun käsipuolessa kulkevat samanlaiset ennakkoluulot ja outoudet kuin kellä tahansa meillä.
Olen jonkun verran matkustanut Keski-Euroopan vuoristoseuduilla kuten Puolan ja Tsekin rajaseuduilla ja Erzgebirgellä. Nuo vanhat Kurort-seudut ovat hyvin viehättäviä vuortenrinteineen ja jokilaaksoineen. Myös tältä osalta kirjan kerronta vie mukaansa. Tokarczuk on aiemminkin kuvannut noita miljöitä tavalla, joka nostaa matkakuumetta.
1900-luvun alussa alue oli vielä vanhaa monikielistä Eurooppaa. Kirjan päähenkilökin tulee nykyisin Ukrainaan kuuluvasta Lvivistä, joka tuolloin oli puolalaisten ja juutalaisten dominoimaa aluetta, saksaksi Lemberg. Kirjan Görbersdorf on vanhaa Saksan Sleesiaa ja nykyään Puolan lounaiskolkkaa, nykynimeltään Sokolowsko.
Tokarczukin kieli viehättää monella tavalla. Paikoin se on kepeää ja siitä löytyy leppeää ilkikurisuutta. Kesken vakavan proosan hän voi ottaa äkkiä etäisyyttä ja heittää leikillisen lauseen: ”…Herra August otti kannanotossaan niin ylevöityneen sävyn, että oli kuin hänen kaikki sanansa olisivat alkaneet isolla alkukirjaimella”.
Se on ilmaisuvoimaista: Hän kuvaa päähenkilön tuskaa lapsena, kun kylään tulleen Emil-sedän kunniaksi teurastettiin ankka ja muun ohessa siitä tehtiin verikeittoa. Parisivuinen kuvaus keiton väkisin syönnin aiheuttamasta tuskasta on niin vahvasti kuvattu, että kirjailija taitaa muistella omia kokemuksiaan koulu- tai vastaavien ruoka”elämysten” parissa.
Ja lisäksi kieli on empaattista, ymmärtävää. Kirjailija kuvaa erityislaatuista päähenkilöään läheltä ja herkästi ja tuo vähitellen henkilökuvaan lisäpalasia, jotka selittävät yllättäviäkin loppuratkaisuja ymmärrettävällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti