Pitkästä aika Seppälän kirja lukuun. Ensimmäisen tusinan hänen laajasta tuotannostaan luin järjestään, mutta 2000-luvun tuotoksiin en ole toistaiseksi tarttunut.
Kehtolaulun koordinaatit kertoo ainakin vanhenevasta hautaustoimiston työntekijästä ja hänen ranskalaistuneesta pojastaan, jota ei ole nähnyt lapsuusvuosien jälkeen. Ja sitten varmaan paljon muustakin… Seppälää kun luetaan, niin kuolema on tietysti läsnä miehen työn kautta. Ja sitä työtä onkin hyvin kuvattu, lakonisen toteavasti kuten mitä tahansa työtä.
Tästä puolesta pidin. Kuvaukset ihmisten viimeisestä matkasta olivat kiinnostavia, matkasta vastaavan kuljettajan kertomana. Muistelin samalla vanhempiani viimeisten matkojensa kynnyksellä, ja sitä, muistinko vielä miltä ruumisauton kuljettajat näyttivät.
Kuvaukset isän ja pojan suhteesta ovat vähäisiä. Kun vuosikymmenten eron jälkeen tavataan, niin voisi kuvitella, että siihen käytetään sitten kymmeniä sivuja. Vaan ei, kohtaaminen on kuitattu lyhyesti, joskin hyvin lämpimästi.
Tähän astisesta annan aika paljon pisteitä. Vaan sitten se toinen puoli. Kirjan loppupuolesta valtaa ison osan pitkä saarna ja rutkutus nykykirjallisuuden ja kulttuurin tilasta, kai siinä on joku kirjan kuolevista tai muista hahmoista näistä paasaamassa kirjailijan äänellä. Joku pointti tässäkin osassa kai on, mutta päälleliimatulta se tuntuu, vähän tekotaiteelliselta. Meikäläistä se ainakin eksytti. Ja samalla jäi varmaan sitten paljon muutakin huomaamatta.
Pidin aikanan Seppälän kielestä hyvin paljon ja hänen tarkasta, selkeästä kerronnastaan. Sama viehätys tekstissä on edelleen, etenkin kirjan alkupuoliskossa. Mutta jotain koukeroista ja paasaamisen tarvetta on näemmä tullut vuosien mukana lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti