Miten voi kirja olla samaan aikaan aivan erinomainen, mutta kuitenkin monin paikoin vastenmielinen? Kairos on sitä; itä-berliiniläisestä yli viisikymppisen miehen ja 19-vuotiaan naisen rakkaustarinasta 1980-luvun lopulla kertova kirja, jossa on palavan rakkauden lisäksi tunkkaista tukahduttamista, ahdistavaa parisuhdeväkivaltaa - ja, luonnollisesti ajankohta huomioon ottaen - myös Itä-Saksan romahdusta ja sen kuvausta.
Lyhyen prologin jälkeen kirja alkaa vuodesta 1986. DDR alkaa lähestyä viimeisiä aikojaan. Tahollaan naimisissa oleva ja sivusuhteita ylläpitänyt kirjailija-Hans saa pauloihinsa nuoren Katarinan. Katarina heittäytyy suhteeseen täysillä, Hansia pidättelee puolison ja pojan muodostava perhe. Rakastajatarkin on, samassa työpaikassa vielä. (Kumma juttu muuten, olenko lukenut Itä-Saksasta juuri yhtään kirjaa, missä "normaaliin" parisuhteeseen olisi sisältynyt ihan lähtökohtaisesti useistakin sivusuhteita?)
Pala palalta tekstiin tulee enemmän välähdyksiä harppi-Saksan rappeutumisesta ja kansalaisten paineesta muuttaa systeemiä. Samalla parisuhde mutkistuu; Katarina haluaisi Hansin kokonaan ja kun se ei onnistu, tapahtuu yhtä ja toista. Seuraa Hansin sairaalloista mustasukkaisuutta ja sadistisuutta. Tämä osa kirjaa on vähän ikävää lukea, mutta kun sitä seuraa samalla hyvin selvänä vertauskuvana Itä-Saksan todellisuudesta, niin täytyy myöntää, että se on kirjailijalta toimiva valinta.
Kirja on todella intensiivinen. Kerronta on tiheää, hengästyttävää. Kuin terävillä neuloilla pisteltäisiin kankaaseen pienipiirteistä kuviota; toistoja käytetään tehokkaasti, välillä tuntuu että pystyykö tässä hengittämäänkään. Tämän kirjan tapauksessa äänikirja voi olla luettua versiota parempi: lukijaa kuunnellen ei pääse niin helposti livahtamaan hengähdystauolle kuin itse lukemalla.
Isolta osaltaan kirja on myös rankka. Se on kuin kuulustelupöytäkirja, jossa Katarina sidotaan sivu sivulta yhä syvemmälle kuiluun, sairaaseen suhteeseen dominoivan miehen kanssa. Ei tarvitse kaukaa hakea, että huomaa tässä kerrottavan samalla Stasista. Yhteiskunnan tukahduttava paine vyöryy joka sivulta. Uudistuksia kaivataan, suosikkikirjailijani Christoph Hein sensuurinpurkuvaatimuksineen mainitaan parikin kertaa. Hoonekkerit pitävät pintansa vaikka Neuvostoliitosta kuuluu jo uusia tuulia. Kunnes sitten muuri murtuu.
Jenny Erpenbeck on tätä kirjaa koskevissa haastatteluissaan kritisoinut Länsi-Saksan ja markkinatalouden vyöryä idän raunioille, ja siltä taustalta tuonut esille nykyisen oikeistoradikalismin ja ossien tyytymättömyyden. Kirjassa tuo seikka ei nouse ihan niin vahvasti esille, toki tuodaan esille toiveet jostain kolmannesta tiestä. On myös vahvasti kuvattuna kiinnostavia esimerkkejä, miten tylysti "länsi jyräsi idän" vaikkapa tapauksissa, missä joukkoirtisanomisia hoideltiin puoli neljältä yöllä.
Niinpä niin, varmasti oli Länsi-Saksalla liikaa besserwisserismiä silloin. Hetkeen piti tarttua, ja saada vanha diktaattorikaarti liehittelijöineen sivuun. Ihan ymmärrettävää. Ja derkuissa 1980-luvulla reissanneena ja siihen todellisuuteen jonkun näkymän saaneena muistan itsekin ajatelleeni, että yllättävän avokätinen se lännen valuuttaunioni itäserkuille oli. Monta asiaa olisi varmasti voitu hoitaa toisin, mutta valtion romahtaessa ei ole helppoja vaihtoehtoja. Tärkeää on myös, että niitä dramaattisia aikoja tarkastellaan näin kunnon ajallisten välimatkojen päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti