F. E. Sillanpää: Elokuu

Elokuu, lempikuukauteni. Kuulaita, varsin lämpimiä päiviä ja kaunista. Kesän katoavuuden pientä surumieltä mukana, kuitenkin jotain pohjattoman vahvaa mielihyvää kesän 'valmistumisesta'; syyskesä on rehellistä, se näyttää elämän sellaisena kuin se on. Juha Seppälän mainiossa Kasvukausi-novellissa on muutenkin minulle tähän hetkeen sopiva sitaatti: "Älkäämme surko sitä, että hän on kuollut, iloitkaamme siitä että hän eli; samalla tavalla hän ajatteli lopuilleen kääntyvästä kesästä ja itsestään siinä."

Toivoahan tämä aika tuo!

No, jo kirjan nimen vuoksi ajattelin lopulta ottaa käsiin F.E. Sillanpään Elokuun. Eli vähän samaa fiilistä kuin tuossa yllä odotin tästä Sillanpäästäkin. Mutta perusvire kirjassa on toinen, synkempi, luovuttava. Tosin sopii kyllä tämän kesän säihin jatkuvine sateineen...

Kirja kertoo juoposta kanavanvartija Viktor Sundvallista, joka konjakkihuuruissaan käy läpi menetettyjä unelmiaan suorittamatta jääneestä loppututkinnosta alkaen. Ukkonen jylisee, salamat leiskuavat ja sitten lähtee henki. Näin katsottuna hohhoijaa-kategoriaa.

Toisaalta teksti on taidokasta. Rinnan painostavaksi muuttuvan sään kanssa kirja kuvaa Sundvallien perhedraaman kärjistymistä räjähdyspisteeseen; naljailu ja solvausten nakkelu monitahoisine loukkaantumisineen on kerrottu taiten. Kyllä äf-eellä psykologista silmää on ollut.

Sillanpää on minimalisti. Elämän ykseys on hänellä pääteemoja: kirjan lopussa hän kuvaa yhtä jyvää tarkasti, sen hienosyistä rakennetta kirjoittaessaan Sundvallin käpertymisestä itsesääliinsä, niinkuin sipulia kerros kerrokselta kuorien. Sillanpään biologisessa maailmassa jyvässä on kaikki, pienestä avautuu suurta ja päinvastoin. Hyvin hän osaa tämän kirjoittaa, vaikka hiukan turhan usein palaa näihin.

Ja osaa hän tunnelmia luoda ja kuvailla. Sillanpään tekstit ovat kuin impressionistista kuvataidetta, ne maalailevat sävyjä ja tunnelmia, eli vaikka varsinaisten tapahtumien kirjo jää usein aika vähäiseksi, niin kirjan luettuaan on kuitenkin kylläinen olo. 

 

Kyllä näin voi sanoa Elokuustakin, vaikkei se Siljan ja Suviöiden veroinen mestariteos olekaan.