Genesis: Chapter & Verse

There´s an angel standing in the sun!

Aloin kuunnella Genesistä pari vuotta sitten. Kuuntelimme poikani kanssa Ylen ykköseltä lauantai-illan "hartausohjelmaa" Karmiininpunaisen kuninkaan hovissa, missä Osmo Tapio Räihälä kävi läpi progen hienouksia runsain musiikkinäyttein. Yksi niistä oli Genesiksen Dancing with the moonlite knight. Se jäi ehkä enemmän poikani mieleen kuin minun, mutta jonkun ajan päästä hän kysyi minulta olenko huomannut, miten hieno biisi se on.

Ja silloin se kolahti; itselleni uskollisella tavalla lainasin peräjälkeen heidän progeaikansa levyt Nursery Crimestä Wind & Wutheringiin ja ostinkin ne sittemmin. Olin joskus kyllä jotain koittanut kuunnella, mutta mieleen oli jäänyt vain tiluliluliitä ; no joku In the cage oli kyllä kolahtanut (ja 80-luvun poppikaudelta Mama, mutta se nyt on poikkeus).

Minua ihmetytti, miten niin hienoa, salaperäistä ja kunnianhimoista musiikkia tekevä nuorten miesten porukka saattoi jo alle kolmikymppisinä degeneroitua tekemään pääosin tavallisen listapopin tuntuista kamaa (on sitä ihmetellyt varmaan liuta muitakin faneja). Siispä 2007 tienoilla julkaistu paksu kirja Chapter & Verse oli pakko lainata, josko sieltä selviäisi.

No, se asia nyt ei ihan selvinnyt, mutta ihan intressantti kirja oli muuten. Monin kuvin varustettu opus koostuu bändiläisten (myös managereita yms) sitaateista ja tarinoista; bändin uraa käydään kronologisesti, levytkin käydään kohtuutarkkuudella läpi. Olen sympannut heistä eniten kitaristi Steve Hackettia; ehkä lähinnä siksi, että hän pysyi "alkuperäis"viisikosta pisimpään eli koko ajan uskollisena proge-eetokselle, taiteellisia sivupolkuja Satiesta klassiseen kitaraan unohtamatta. Sitäpaitsi hänen keväinen konserttinsa Genesis Revisited oli upea!

Hackett näyttäytyi kirjan perusteella vähän yksinäiseltä, epävarmaltakin; oli ikäänkuin puoliksi outsiderina bändissä. Niinpä hän jättikin yhtyeen 1977 ja Banks, Collins & Rutherford ottivat aika nopeasti suunnan kohti popahtavampaa genreä.

Siihen alkuperäiseen kysymykseeni en oikein saanut vastausta. Jossain vaiheessa kolmikko vain halusi yksinkertaisempia kappaleita ja lyhentää urkusooloja perusteellisesti. Ja kais sitä sitten, kun sillä linjalla mammonaa ja suosiota tuli, oli sitten helppo jatkaa... Jotenkin vain luulisi, että nuorten muusikkojen on helpompi aloittaa yksinkertaisesta ja sitten kehittyä moniuloitteisempaan ilmaisuun, vaan poijilla meni aivan toisinpäin.

Uskomatonta, miten alle kaksvitoset sällit pystyivät tekemään sellaisia teoksia kuin Fountain of Salmacis, Supper´s Ready tai Cinema Show. Tai vähän pehmeämpää ilmaisua edustava Blood on the Rooftops, Hackettin viimeisellä Genesis-levyllä. Hienoja levyjä, hyvä kun nyt tekivät tuota genreä senkin verran...

Claes Andersson: On kylmä, täällä palaa

Loppukesän lukemiseni koostuivat Anderssoneista. Kaksoisnide, jonka toisena osana on Nämä ihmeelliset rannat, ohi liukuvat (mikä muuten kuulostaa paljon herkemmältä ruotsiksi: Dessa underbara stränder, förbi glidande) on 2000-luvun alusta.

Nimikkokokoelmassa minua vierastaa outo tapa numeroida runot. Sen nyt ei sinänsä pitäisi vaikuttaa kokemukseen runojen sisälltöstä, mutta minusta se näyttää hölmöltä: 10. runo. 26. runo. 37 runo...

No, ohitetaan tuo pikku seikka ja heittäydytään sisältöihin. 12. runo, josta ensimmäisen kirjan nimi on peräisin, on eteeristä, eksistentiaalista; samalla hetkellä hiukan tavoittamatonta ja helposti tavoitettavaa. Runo, jossa on fiilis, mieliala, maisema:

Olen matkalla syksyn seutujen halki
   talveen
On kylmä, täällä palaa, minne ikinä
   käännyn.

Kaikki on pienempää kuin ennen, mutta suurempaa kuin
   siitä tulee.
Näen lumessa linnunjälkiä, oravan, kissan
   ja ihmisenkin.

En siis ole yksin.
Pilvet vaeltavat, puut vaeltavat, ajatukseni
   vaeltavat.
Tie kaventuu, se on tuskin enää polku, lumia
   ei ole koskaan luotu.

Tunnistan itseni taas, juuri tällaista oli
   ennen kuin tulin tänne.

Ah, ihanaa! Samantyylinen kuin viimeisimmän kirjan "förtrostan och vantro", missä kertoja vaeltaa läpi heinäkuisen ruispellon...

40. runossa tapaamme taas herra paradoksi-itseironian:

Onko ihminen parantumaton?
Syöpäklinikalla näen ketjupolttajia, jotka ovat käyneet läpi
   radikaalin leikkauksen ja imevät salaa tupakkaa
kanyylistä, joka asennettiin henkitorveen.
Olemme oikeita optimisteja.
Sitä terveempiä ja vahvempia meistä tulee,
   mitä enemmän ikäännymme ja heikennymme.
Huomenna aloitan uuden elämän, ajattelen
   tänään.
Toteutan unelmat, heitän paheet ja huonot tavat
   yli laidan.
Minusta tulee huolellinen, lämmin, leikkisä ja uskollinen.
Kirjoitan sen suuren romaanin, aloitan
   avantouinnin ja laihdun kaksikymmentä kiloa.
...
Käytän turvavyötä ja kypärää, minä
   raitistun melkein kokonaan.
...
Lyhyesti sanottuna minusta tulee parempi ihminen.
Ellei tänään, niin huomenna, jos välttämättä vaaditte sitä.
...
Ehkä sitä voi tehdä vähän syntiä, edes siirtymäaikana...

Tätä samaa tyyliä on mahtava alku toisen kokoelman lopussa olevassa runossa:

Lähelläni ei voi elää, kaikkein vähiten
   minä itse.


Ajatus toistuu Anderssonilla aika usein...

Sitten runo onnesta, jossa - taas kerran - hän pyörittelee eestaas puoliparadoksejaan:

Onnellinen ihminen ei tiedä
   mitä onni on.
Siksi hän on onnellinen.
Onni on onnetonta varten.
Hän uurastaa sen löytääkseen sen eikä
   siksi löydä sitä ikinä.
Vanhetessa onni kutistuu mutta
   sen ominaispaino kasvaa.
...

Andersson kuvaa itseään ateistiksi, mutta aika usein hän tapailee uskonnollisuuden, jumala-maailman, metafysiikan portteja:

Ajattelin hypätä hotellin kattoterassilta alas, kun
   näkymätön käsi esti sen.
Halusin alas, mutta se piti minut ylhäällä.
Sisimmässäni se kietoutui minuun, enkä päässyt irti.
Se mitä olin suunnitellut, ei käynyt enää päinsä.
Jos kaikki näkymätön tulisi näkyviin, millainen tungos olisikaan
   vankiloissa, sängyissä ja parvekkeilla!
Minä uskon näkymättömään niin kauan kuin se ei tee 
   itsestään numeroa.
Entä se käsi?
Se ei todista jumalan olemassaoloa,
   mutta onko se merkki?
Maailma on täynnä merkkejä.
Jonkun käsi varjeli meitä kun olimme pieniä, niin kuin meidän
   kätemme nyt varjelevat niitä jotka ovat pieniä.

Mietin, onko "Maailma on täynnä merkkejä" hieman kyyninen, edellisen lauseen deletoiva päätelmä, vai päinvastoin myönteinen johtopäätös siihen kysymykseen? Vai vähän epätietoinen tokaisu, joka jättää molemmat tulkinnat mahdollisiksi...

Kirjan päätösruno on paras laittaa ruotsiksi, tässä runossa käännös suomeksi on jotenkin latistanut sitä. Loppulause on upea!

Allt jag har är till salu.
Rummet, böckerna, mina händer, pianot, besticken,
   alla tillbehören.
Jag säljer inte att bli rik utan för
   att bli fattig.
Jag säljer till den minst bjudande.
På din plats i kärleksbädden dröjer en doft
   av nysmulten snö.
En lust som övervintrat, en barnvante, en
   urdrucken vinflaska.
Det beständiga är i förvandlingen, i förlusterna, ja
   i det öbeständiga.
Inget ljus är som mänskans ljus.
Varför klaga över att floden strömmar mot havet, dessa
   underbara stränder, förbi glidande.

Claes Andersson: Ajan meno

Ajan menoon on koottu samanniminen teos vuodelta 2005 sekä Halu vuodelta 2008. Anderssonilta alkoi tulla noina vuosina yhä enemmän minun makuuni sopivia runoja. Erityisesti Ajan menossa on monia upeita runoja tai ainakin runon osia. On ironista Anderssonia, ja sitten sitä Anderssonia, josta pidän eniten: ilmavaa, jotenkin selittämätöntä; sanojen tarkka merkitys jää jonnekin ohuen verhon taakse, mutta kuin maalauksessa kokonaistunnelma on kuitenkin hyvin käsitettävää ja koskettavaa. Kuten nimikkorunossa Ajan meno, josta otteet lopussa.

Itseironisesta tyylistä esimerkkinä ilmeisesti poliitikon elämää kuvaava runo:

Sitä istuu bussissa ja odottaa perillepääsyä
Onnellisesti perillä sitä kiipeää sata porrasta instituuttiin
Ottaa selvää missä auditoriossa seminaari pidetään
Sitä ollaan hyvissä ajoin liikkeellä...

...Sitä saa puheenvuoron ja alkaa puhua työn merkityksestä
    jälkiteollisessa yhteiskunnassa
Kaikki on kirjoitettu etukäteen jottei hukkaa
    punaista lankaa eikä tyri
Sitä saa kylmäkiskoiset aplodit ja pari irrallista kysymystä
    ennen kuin istuu taas bussiin
Sitä nukahtaa...

Niin, sitä sitten vissiin ollaan poliitikkona jotenkin kolmannessa persoonassa; runoilija-Anderssonin minä kuvaa poliitikko-Anderssonia passiivissa. Sitä sitten niin...

Anderssonia pitää tavallaan lukea ensi kerralla aika nopeasti, ettei takerru yksittäisiin sanoihin; ettei jää ihmettelemään, mitä se tälläkin ilmaisulla taas tarkoittaa, ja samalla kadottaa sitten koko runon idea. Sitten kun on päässyt runon loppuun - viimeisellä rivillä tulee usein avain koko runoon - ja sitä kautta koko tekstin sisään, voi toisella, kolmannella lukemisella tankata tarkemmin ja antaa ensivaikutelman vielä syventyä.

Pidän tuosta tunteesta hyvin paljon hyviä runoja lukiessani:

Seinä ja seinässä ikkuna
Ikkuna on näkymätön kuten seinäkin
Tarkoitus on syöksyä suin päin ikkunan läpi
    näkymättömän seinän läpi
Pudota sitten syvyyteen sekin on
   näkymätön kuten syvyys on
Pudotuksen ajan putoamme armon
   ja painovoiman lakien mukaan
Pudotuksen lakatessa alkaa se mitä kutsumme lopuksi
Se on näkymätön kuten loppu ja alku
   jollekin joka ei jatku

Parhaiten tässä kirjassa tuo tunnelma tulee nimikkorunossa Ajan meno, joka aloittaa ja hieman toisessa muodossa päättää kokoelman. Runo on upea molemmilla kielillä, ehkä alkuperäisruotsilla vieläkin parempi:

Ajan menoa se oli   vesi   tuulet
Tulin luoksesi mukanani se
mitä minulla on ja mitä minulta puuttuu
Jokin päättyy ja jää kuten tyhjyys on
Selvempää siitä ei tullut
Kivellä on kiven hiljaisuus, vedellä veden
   taivaalla on taivaiden hiljaisuus
Näin sinun kulkevan pellon yli yhtenä heinäkuun päivänä
   sen minä näin
Pysähdyit ja käänsit kasvosi
   valoon
Tuuli vähän   pari kimalaista   perhonen
Selvempää kuvasta ei tullut
Ajan menoa se oli   vesi   tuulet
Sen selvempää maailmasta ei tullut
Näin sinun kulkevan hitaasti pellon yli yhtenä
   heinäkuun päivänä
Tuuli vähän   pari kimalaista   perhonen
Sen selvempää siitä ei ikinä tullut
Ajan menoa se oli   vesi   tuulet
   jotain rakkautta


Ja kokoelma päättyy näin:

Tidens framfart var det   isen   stormarna
Jag kom till dig med det jag har och saknar
   med allt som upphör och är kvar
Så är livet byggt
Isen suckar och kvider   snön är en psalm
   i vintermörkret
Jag såg dig komma mot mig en vinterkväll
   i staden
Det var vad jag såg
Du mötte mig du tog emot mig   vi fortsatte
   genom tunneln
Under gatan är det tyst och stilla som efter
   ett attentat
Åldrandets avståendets tillgivenhetens
   logistik
Jag såg dig komma mot mig en vinterkväll
   i staden
Det var vad jag såg
Tydligare än så blev det inte
Tidens framfart var det   isen   stormarna
   kärleken

Halu (Lust) -teoksen päätösruno on kirjan paras; tätä tyyliä jossa runoilija on subjektina ja kertojana runossa mukana on Anderssonilla jonkun verran. Tavallaan rohkea, itsensä alttiiksi laittava tapa, aika vaikuttava:

Kirjoitan runon
Kirjoitan että hengitän että sinä hengität
Kirjoitan että tänä iltana sataa
Kirjoitan että naapurin kissa istuu keittiönportailla
   ja nuolee kuonoaan
Missä kaikki myyrämme majailevat?
Kirjoitan että kolmivuotias Siiri katsoo kissaa
   ja nuolee huuliaan
Kirjoitan että mannerlaatat tunkeutuvat toisiinsa
   3,7 cm:n syvyydeltä
Kirjoitan että suuri käsi
Kirjoitan että haluan jäädä että
   kaipaan pois
Kirjoitan kaikista enkä erityisesti kenestäkään
Kirjoitan meistä jotka ovat rakastaneet sinua jotka
   rakastavat sinua aina
Kirjoitan runon
Kirjoitan että hengitän että sinä hengität