Anna-Lena Lauren: Sedan jag kom till Moskva

Innostuin Laurenin Venäjää ja venäläisyyttä käsittelevästä kirjasta Hulluja nuo venäläiset, samoin kuin hänen jutuistaan Höblässä. Ja ajattelin, että tämännimisen kirjan sisältä löytyy taas itse elettyä taustoitusta tuon mystisen itänaapurimme ymmärtämiseen.

Mutta ei kirja ihan sellainen ollut, enempi poikamiestyttömäistä raportointia miesasioista; vajaa parikymmentä ei yhtään/vähän/paljon/täysihastusta, iltaistumisia Moskovan ja Hesankin ravintoloissa. Vähän tyttöjen kesken -juttuja tai päiväkirjamaista vatvomista ja tuntemusten syväanalysointia. Sinänsä sujuvaa, ja no, ehkä mielenkiintoistakin.

No, oli kirjassa Moskovaa ja Venäjääkin, vaikkakin yllättävän vähän. Venäläisnaisten ja -miesten suhteista on kyllä kiinnostavaa lukea, miehet ovat meikäläisin silmin sovinisteja ja naiset altavastaajia; tosin on itsestäänselvyys, että miehet aina tarjoavat ja tuovat naisille lahjoja. Vaikka ei edes seurusteltaisi. Kertoohan tuo parisuhdesosiologia koko yhteiskunnastakin.

Ja kertoi kirja kyllä jonkun verran Laurenin reportterielämästä. Tuollaista on olla ulkomaankirjeenvaihtaja, tuollaisia ominaisuuksia se vaatii. Hyvä tyyppi toimittajaksi tuntuu kyllä olevan.

Alice Munro: Kallis elämä

Odotin paljon tältä tuoreen nobelistin novellikokoelmalta. Niinkuin Proulxin kohdalla kirjoitin, olen etsinyt Amerikan keskilännestä kertovia juttuja, ja koska tässä hengessä luen keskilänteen kuuluvaksi kaiken muun paitsi muodikkaan liberaalit New Yorkin sekä Kalifornian, niin Kanadakin käy.

Mutta...en saanut otetta. Niinkuin olisi ollut sumuverho itseni ja novellien välillä. Sinänsä luistavaa lausetta, mutta sisällöltään mitäänsanomatonta, tavallista. Jopa outoa, niinkuin novelli nimeltä Juna. Siinä heppu nimeltä Jackson palaa junalla kotiseudulleen, mutta päätyykin alkukantaiselle maatilalle yksinäisen naisen apuriksi renkihommiin. Novellin alkupuolisko kuvaa tätä, kunnes tämä Belle joutuu (ilmeisesti rintasyöpä)leikkaukseen. Jackson odottelee kaupungissa, kunnes näkee nuoruuden ystävättärensä Ileanen. He eivät tapaa, mutta Jackson alkaa muistella kaukaista seurusteluaan. Ja sitten kun on muistellut, lähtee kaupungista. Bellestä ei mainita halaistua sanaa. Haloo!

Kirjan päättää neljä omaelämäkerrallista juttua, jotka ovat aika pliisuja. Minimalismin ymmärrän, ehkä nämä ovat jotain sinne päin, mutta kaiken tapahtumattomuudessa tai pienipiirteisyydessäkin pitää olla joku juju.

No, on kirjassa joku käypäinenkin novelli. Mutta olinpa yllättynyt, ettei teksti tuon paremmin vetänyt. En lue Munroa toiste.

Steve Hackett 27.4.2014 Helsingissä

Laajennetaanpas genreä, eli konserttiarvostelu. Ja varoitus: seuraava teksti voi sisältää ylisanoja!

Vanha Genesis-guru, bändin kultakaudella (näin progefanaatikon näkökulmasta sanottuna) 1971-1977 kitaroinut Steve Hackett konsertoi Helsingissä 27.4. Vanha ukko veti bändeineen 2 1/2-tuntisen konsertin. Enkä ole paremmassa konsertissa koskaan ollutkaan.
Bändi soitti vanhat Genesis-helmet lähes alkuperäisessä asussaan. Oli hienoa nähdä, miltä Firth of Fifthin kitarasoolon käännekohta näyttää, kun pitkään ujeltava sävel kääntyy matalemmaksi. Ja oli hienoa, että Hackett soitti Kaukasian jättiputki-Hogweedin soolo-osan taas originaalin mukaan. Aikoinaan ensi kertaa biisin kuultuani luulin, että se tykyttävä kohta soolossa on soitettu viululla, vaan kitarallapa se.

Soundit olivat paikallaan, erottuivat selkeästi eikä meteliä ollut liikaa.

Hackettin viimeisellä Genesis-albumilla soitettu In that quiet earth oli itselleni ehkä konsertin paras biisi. En ole erottanut tätä aiemmin, mutta nyt kappaleen erikoinen rumpukomppi ja levottomasti vaelteleva basso erottuivat riittävän hyvin, nostaakseen hienon kitara-klarinetti soolovuorottelun esiin. Nyt sooloa soitettiin pari minuuttia pidempäänkin kuin levyllä.

Toinen aiemmasta parantunut biisi oli vuodelta 1971 oleva The Musical Box. Laulaja Nad Sylvian veti sen hienosti, ja aiemmin alkuosan vieraammiksi jääneet osat kolahtivat nyt hyvin.

Klassisesti akustoitu Horizons oli kaunis, ja biisipituuksien toisessa ääripäässä Supper´s ready vain parani levytyksiin verrattuna.

On se ihme, miten joskus 1970-luvun alussa on voitu tehdä noin kunnianhimoista ja monimutkaista musiikkia. Silti se oli silloin suosittua.