Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Proulxin rujosta ja raadollisesta maailmasta toisenlaisiin sfääreihin, Taivaslauluun. Viime vuoden kehuttu ja palkittu esikoiskirja oli pakko lukea, ja lukea kannatti. Taivaslaulu on niin sisältönsä kuin kielensä suhteen hyvin intensiivinen; luin lähes 300-sivuisen kirjan reilussa päivässä, kun ei kesken malttanut jättää. Mutta ei se pelkkää Korkeata veisua ollut, ei todellakaan.

Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisesta perheestä, ihannepari Aleksista ja Viljasta alkuun hyvinkin pehmoromanttisesti. Ihastutaan, rakastutaan, seurustellaan, naimisiin mennään, ja kas kummaa; sitten onkin jo yhteen putkeen tullut neljä lasta ja kaksoset tulossa. Vaimo uupuu täysin. Vilja rimpuilee irti seurakunnan sälyttämän äidin/synnyttäjäkoneen roolista, mutta toisaalta pitää liikkeen tavoista kiinni tiukemmin kuin Aleksi. Aleksi se sitten, viime hetkellä, tekeekin ratkaisun, joka johtaa ilmeisen onnelliseen loppuun.

Taivaslaulussa on monta tasoa. Yhtäältä se on ikkuna tuohon sisäänpäinlämpiävään ja outoja piirteitä  - mutta myös paljon lämpöä - sisältävään herätysliikkeeseen. Pariskunta arvostaa hengellistä kotiaan - Vilja kirjoittaa siitä lämpimästi - mutta etenkin Aleksi pohtii liikkeen eräitä piirteitä kriittisesti. Tällaisen liikkeen ulkopuolisen on helppo samaistua Aleksin kriittisyyteen ja Viljan kasvaviin äitiroolin tuskasteluihin. Aleksin blogikirjoitukset antavat hiukan uutta näkökulmaa sille, miksi iljettävät pedofiilitapaukset tapahtuivat juuri lestadiolaisliikkeessä.

Mutta kyllä kirja auttaa myös ymmärtämään niitä hienojakin puolia, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa on. Kaikki kun ei ole mustavalkoista. Kriittisyydestään huolimatta kirja käy hyvin myös mainokseksi vanhoillislestadiolaisuudelle. Tai kävisi - heidän itseensä tyytyväinen ylipappipuhujamiesjohtajakuntansa ilmeisesti on pitänyt tätäkin kirjaa vain osoituksena maallistumisesta ja ulkopuolisen maailman hyökkäyksestä heitä kohtaan.

Rakkaustarinakin kirja on. Ja perhetarina; lasten jutut on hauskasti ja moniulotteisesti kerrottu.

Ehkä eniten esille muihin romaaneihin verrattuna nousee kuitenkin kieli. Rauhala kirjoittaa hyvin runollista, kaunista, aika juoniakin kieltä, jossa vähän salakavalasti lukija on yhtäkkiä keskellä vanhatestamentillis-lönnrothilaista poljentoa, rakkausrunojen, siionin virsien (laulujen?) ja kalevalan rytmiä; teksti hengittää kuin runo ja lauseiden rakenne kertoo kulloisestakin asiasta enemmän kuin sanojen sisältö sinänsä. Tuollaista tekstiä ei vain voi jättää kesken!

Ehkä hiukan häiritsi - ehkä? - se, että tavallaan kirjan sankari on sittenkin mies, Aleksi, eikä Vilja. Nainen on uhri, joka tosin selviytyy. Kertooko ratkaisu kirjailijan - liikkeen kasvatin - omaksumasta mieskeskeisyydestä? Vai onko se halua nostaa esille, että lestojen piiristä voi tuollainenkin miesmalli nousta? Eli onko liikkeessä helpompi juuri miesten omaksua myös totunnaisesta poikkeava malli, kun kerran ovat vahvemmilla, vai onko niin, että juuri perinnäisten syvään juurtuneiden mieskäsitysten vuoksi aleksimaiset ratkaisut ne vasta vaikeita ovatkin?

En oikein päässyt selville, kumpaa mieltä olin.

Googlailin blogipalstoja; paljon on kirjasta kirjoitettu, mutta sitä olisin koittanut etsiä, millaista palautetta liikkeen sisältä kirjailija on saanut.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Haeskelin jo jonkun aikaa novelleja Yhdysvaltojen keskilännestä, siitä tavallisesta amerikkalaisuudesta, mikä on olennainen osa jenkkilää itärannikon liberalismin ohella.

Ehkäpä vielä se vahvempi puoli. Olin nuorena vaihto-oppilaana New Yorkin osavaltiossa, syvällä maaseudulla tosin, mutta Nykin liberaali intellektualismi oli valovuosien päässä. Kuin myös Kalifornian säihkymaailma. Vuoden aikana kävin kerran hampurilaisravintolassa. Maansiirtourakoitsija-isä kannatti republikaaneja, kuinkas muuten.

Proulxin nimi on tullut vastaan ennenkin, ja nyt sain lainattua Lyhyen kantaman. Raavaita tarinoita Wyomingin punaniskavyöhykkeeltä. Vähän tulee Juha Seppälä mieleen, mutta hahmot ovat Seppälän hahmoihin verrattuna yksitoikkoisempia ja tarinat liikaa kuin yhdestä puusta veistettyjä. Melkein kaikki jutut pyörivät rodeon, härkäratsastuksen tai ainakin karjatalouden ympärillä, miehet ovat yleisesti aika sikoja, eikä naisiinkaan oikein saa suhdetta... Kenellekään, tietenkään, ei käy tarinoiden lopussa hyvin.

Paras novelli on kirjan päättävä Brokeback mountain, missä kaksi karjapaimenta ihastuu toisiinsa. Kauniinkarhea tarina. Kirjan ainoat herkästi kerrotut kohdat ovat tässä novellissa, tuota otetta olisi saanut olla muissakin jutuissa.

Mutta kyllä tuo kirja lukea kannatti. Novelleissa on mustaa huumoria, kieli on aika värikästä, ja tuleehan siinä tutustuttua tuohon vieraaseen kolkkaan Usaa. Mutta jatkan etsintää tavallisen amerikkalaisuuden kerronnassa. Hiukan enemmän sävyjä, please.