Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Puhkiraportoitu ja -kehuttu kirja, jonon jatkoksi minäkin...

Kun tiesin, että kirja ei mikään optimismin ja elämänuskon kiitosvirsi ole, mietin jonkun aikaa, viitsinkö lukea. Sen verran kipeältä on tuntunut tuon veljeskansan vaiheet ja olen aika paljon niistä lukenut. Mutta kannatti kyllä tähänkin tarttua, kyllä Oksanen on aiheesta maineensa ansainnut.

Kirjan keskushenkilönä on oikea limainen kameleontti Edgar Parts, joka palvelee itsenäistä Viroa, lyöttäytyy natsien mieheksi maailmansodassa, ja sitten Neuvosto-Virossa oikein tympeäksi urkkijaksi. Hänen serkkunsa Roland on loppuun saakka vastarintamiehiä, lopussa metsäveli-vaiheen jälkeen alkoholisoitunut, ja sitten käy vielä niin, että Rolandin tytärkin joutuu epäsuosioon ja pois yliopistosta juuri tuon Edgarin ilmiantojen vuoksi.

Kirja on jännästi jaettu viiteen lukuun, ja niiden alla oleviin kappaleisiin, jokaisen symbolina kulloisenkin vallanpitäjän mukainen postimerkki. Kirja ei etene ollenkaan kronologisesti, mutta pysyy hyvin jännästi kasassa ja pitää jännitteen loppuun saakka. Aidolta tuntuvaa ajankuvaa - lukija elää montaa eri maailmaa Virosta sodanaikaiseen miehitykseen, Saksan valtaan ja sitten Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan outouksiin asti. Välillä ollaan Tallinnan tai Revalin kaupunkioloissa, välillä syvällä maaseudulla.

Noita maaseutukuvauksia lukiessani muistelin käyntiä Kaakkois-Virossa joskus 1990 vaiheilla; olin lehtijuttua tekemässä ja siellä syvällä maaseudulla jututin uutta/vanhaa metsänomistajaa, joka oli saanut talonsa ja metsänsä takaisin. Katselimme vanhoista valokuvista hänen sotaa edeltävää metsänhoitajakurssiaan; hän näytti ketkä kuolivat metsäveljinä, ketkä Siperiassa, kuka pakeni Ruotsiin, Kanadaan... miltä tuntui tulla sodan jälkeen Siperiasta kotiinsa, huomatakseen, että siellä asuivat vieraat, jostain Venäjältä tulleet uudet asukkaat.

Mies tarjosi jotain lammas-hapankaalia (liekö jokin myigi kopsus?), aivan ihanaa, muistan maun vieläkin... Sama aito tunne tuosta kirjastakin välittyi.

Ja ihmeesti vain se Viron kansa on koettelemuksistaan selvinnyt. Kirjassa saksalaismiehittäjät puhuvat keskenään, että eihän vain miljoonapäinen kansa voi selvitä yksin, että miten ne virolaiset voivat sellaista kuvitellakaan...

Anna-Lena Lauren: De är inte kloka de där ryssarna (Hulluja nuo venäläiset)

Löysin kirjamessuilta vitosella Anna-Lena Laurenin pokkarin ruotsiksi. Kun aihe kiinnosti, ja kun muistin hänen kirjoittaneen muutamia mielenkiintoisia juttuja Venäjästä Höblään, niin ostin.

Hyvä kirja. Mukavalla asenteella ja lennokkaalla kielellä kirjoitettuja juttuja Venäjästä, venäläisistä, heidän suhtautumisestaan Suureen Isänmaalliseen Sotaan, itseensä, ystäviin, vodkaan... Perisuomalainen Lauren on välillä kiukuissaan venäläisten soromnoo-asenteen kanssa, useasti kyllä tuo uskottavasti esiin kiintymystään tuohon läheiseen kulttuuriimme. Hän kirjoittaa lämpimästi niistäkin piirteistä, mistä ei sikäläisessä kulttuurissa pidä.

Suomen Kuvalehden journalistipalkinto osui nappiin. Laurenia lukiessa - kirjaa tai Hbl:n juttuja - ymmärrys Venäjästä kasvaa, ilman hymistelyn vaaraa. On ollut jännä lukea vaikkapa tuoreimpia Ukraina-juttuja Höblästä; jotenkin Hesarin vastaavat jutut ovat haiskahtaneet hiukan suomettuneilta...

Kjell Westö: Kangastus 38

Luin aiemmin saman herran "'Missä kuljimme kerran"; tykkäsin siitä, ja pidin tästäkin. Ehkä Kangastus oli vielä parempi; napakampi ja kompakti niin henkilögallerian kuin käsitellyn ajanjaksonkin osalta.

Eniten minua ennalta kiinnosti ajanjakso eli 1930-luvun loppu. Siinäkin kirja palkitsi. Westöllä on tainnut olla melkoinen jouko kustannustoimittajia apunaan; niin paljon ilmeisen paikkaansa pitäviä yksityiskohtia kirjassa on. Syntyy aito tunnelma.

Kirja kuvaa hiukan nössähtävän humanistis-liberaalin lakimiehen Claes Thunen maailmaa ja mietteitä Euroopan syöksyessä uuteen sotaan; ilmapiirin jyrkkenemistä ja siitä nousevaa ahdistusta. On kuin hän symbolisoisi menneen vuosikymmenen hauraita toiveita demokratiasta ja aidosta kansainvälisyydestä; fiksuja ajatuksia, niinkuin on fiksu mieskin; molemmat vain alkavat jäädä erilaisten rautasaappaiden alle. Konttoristinaan Thunella on taitava Rouva Wiik, yksinasuva ja punaleireiltä selvinnyt nainen. Tai vain osittain selvinnyt.

Thunen ja Wiikin hahmot olivat mukavia, sympaattisia. Rouva Wiikin kolmijakoinen persoona yliminämäisen Miljaneidin, itsensä Matildan ja konttoristiroolia esittävän säntillisen Rouva Wiikin kanssa toimi hyvin. Thunen Keskiviikkokerhokavereissakin oli särmää. Kirjan arvosteluissa esille nostettu epäkohta Eläintarhan kisoista, missä juutalaistaustainen 100 metrin voittaja tuomittiin neljänneksi, oli jonkunlainen avainkokemus; itselleni osin jo perheeni urheilujuttujen vuoksi. Niinkuin Hbl kirjan ilmestyttyä todisti, Hbl oli ainoana lehtenä tuominnut vilunkipelin silloin aikoinaan. Jotenkin se lyhyesti kuvailtu tapahtuma kirjassa kertoi paljon siitä ajasta; myös siitä, missä Suomessa silloin mentiin.

Kirjan loppuhuipentumasta en ihan tykännyt, en myöskään kovin paljon siitä psykiatrinketkusta, vaikka olikin ajatuksiltaan selvästi antifastisteja. Mutta täytyyhän myös tuollaisia kaksinaamaisia ketaleita kirjoihin mahtua, vaikkei heistä pitäisikään. Mitähän Westö tällä halusi sanoa? Ne kirjan hahmot, joilla on "oikea" ajatusmaailma, päätyvät kirjassa joko ajan henkisestä ja vähän muustakin virrasta sivuun (Thune), mielisairaalaan (juutalainen Jary), omien perversioidensa kautta tuhoon, kuten se lekuri, ja tyly se on Matildankin loppu.

Max Egremont: Forgotten Land

Baltia, Saksa ja Venäjä ovat aina kiinnostaneet minua. Niiden leikkauspisteessä on Preussi. Ja siitä on herra nimeltä Max Egremont kirjoittanut hiukan erikoisen kirjan; yksilöiden mukana kulkevaa tarinaa vanhasta (Itä-)Preussista ja siellä ennen sotaa asuneiden ihmisten kohtaloista tulevassa Saksassa, Puolassa ja Kaliningradin alueella.

Joukossa on pesunkestäviä natseja, samoin kuin heitä jo 1930-luvulla vastustaneita demokraattejakin. Sodanjälkeisen Saksan liberaaleja, Marion Dönhoff etunenässä. Hänen matkaansa aristokraattisesta Preussista liberaalin Die Zeitin päätoimittajaksi oli kiinnostava lukea. Matkaa myös konkreettisesti - Dönhoff jätti Itä-Preussin ratsastamalla Puolan ja Saksan halki sodan loppuvaiheissa. Ja palasi sinne käymään vasta joskus 1980-luvun lopulla.

Vaikka kirjailija lienee britti, on hänen sympatiansa ehkä hitusen saksalaisten puolella; ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin natsien. Itä-Preussista välittyy aina vahvasti saksalainen kuva, mutta todellisuudessahan alueella on sikinsokin asunut puolalaisia, liettualaisia;ovatpa venäläisetkin kolkutelleet historian aikana usaankin otteeseen aika lähellä. Ja preussilaiset; preussihan on ollut oma kielensä, liettuan ja lätin sukulaiskieli, joka hiipui pois joskus 1800-luvulla. Että se siitä alueen perisaksalaisuudesta.

Henkilöt ja heidän sukujensa tarinat kulkevat ympäri Itä-Preussia, sodanjälkeiseen Saksaan ja laajemmallekin. Turhankin kauas; paikoin teksti eksyy ensimmäisen maailmansodan länsirintamalle ja junnaa siellä sivukaupalla jonkun königsbergiläisen mukana. Turhan usein vauhtia otetaan kaukaa, myös Pietarista tai Englannista asti.

Mutta hyvä lukukokemus silti. Tuli lähemmäksi tuo hiukan oudoksi jäänyt kolkka. Niin lähellä se meitä kuitenkin on, mutta tuntuu kuin se nykyään olisi vain monen maan takasyrjää; Puolan, Venäjän, Liettuan ja osin ehkä Valko-Venäjänkin.