Tämä kirja koukutti minut yhtenä sunnuntai-aamuna, kun auton radiosta kuulin Ritva Valkaman esittävän jotain vanhaa lankakauppiasta... kuuntelin varttin verran, panin kirjan nimen mieleen ja eikun kirjakauppaan!
Kirjassa on monta osatarinaa. Paras niistä on alussa; lankakauppias Salme Malmikunnas tapaa kirjailijan, joka haluaa tehdä kirjan Salmen elämästä. Että Salme on ilmiselvästi elänyt elämän, jossa on kerrottavaa. Salme on tyypillinen pienyrittäjä, joka lukee vain sitä, mikä on totta: "...en pidä keksityistä kirjoista enkä niitten tekijöistä. Minua on aina ärsyttänyt, että ne otetaan tosissaan, oikein eläydytään niihin ja kuunnellaan korva tarkkana niitten tekijöitä...
Tietokirjoista en pahaa puhu, koska niissä on kirjoja, joitten nimet jo herättävät luottamusta: Aurinkokuntamme synty. Suomen historia. Linnut ennen ja nyt. Nisäkkäät värikuvina.
Ja tietysti Tiedon portaat."
Mutta: Kun kirjailija tarjoaa viittä tonnia, mitä Salme tarvitsee tyttärelleen, hän myöntyy kirjahankkeeseen...
Ja herkullista tekstiä, varsinkin kun kuvittelee Valkaman vähän naukuvan äänen tähän päälle:
"Tiesin kokemuksesta, että sellaisen summan kaivaa vaikka paljain käsin routamaasta, jos todella haluaa jotain väkevästi. Muistin, miten Helena oli kykkinyt mansikkapellolla kolme helleviikkoa selkävaivaisena päästäkseen katsomaan räävittömän näköistä laulajaa Turun hippijuhlille..."
"...Kerroin kirjailijalle, että hinta määräytyy sen mukaan mitä olen nähnyt ja kokenut ja että tuolla hinnalla saa kuranttia ja todenperäistä elämää, jonka aitoutta ei tarvitse epäillä. Huomasin puhuvani entisen elämäni malliin, kuin olisin ollut myymässä lankaa, neulaa ja nappeja."
Kirja on aika traaginen, enkä juonen kaikista käänteistä ihan tykännyt. Mutta rankkojen kohtaloiden ohessa Ihmisen osa on täynnä mustaa huumoria. Salmen ja välillä pitkiä mykkäkoulujaksoja viettävä miehensä ovat mainio pari seurata, ja aika sisältörikkaita hahmoja ovat hänen kaikki kolme lastaankin omilla tavoillaan. Tyhjän puhumisen pääteema pitää kirjan eri tarinat kohtuuhyvin kasassa.
Ja Hotakaisen kieli on mahtavaa, aivan mahtavaa.
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Ulla-Lena Lundberg: Is/Jää
Ostin tämän jouluksi itselleni, sekä toisen kappaleen Ahvenanmaalla joskus vuoden opiskelleeni sisarelleni. Ajattelin, että ahvenanmaalaissaaristosta kertova kirja on luettava ruotsiksi. Pääsee paremmin ulkosaariston fiilikseen...
Kirja kertoo pappi Petter Kummelista, hänen ja perheensä asettumisesta Örarna-nimiselle paikkakunnalle, eli asiallisesti Kökariin. Siellä Lundbergin isä on ollut pappina kirjailijan ollessa pieni, ja kuten kirjan päähenkilö, hänkin hukkui tyttären oltua pieni. Kummelin kohtalo oli tiedossani jo ennen kirjan lukemista, mutta teksti vie kyllä alusta asti siihen suuntaan, että loppuratkaisun voi helposti arvata jo alkusivuilla.
Kirja kuvaa pienen saaristolaisseurakunnan elämää. Mielenkiintoisesti ja elävästi tarinoituja otoksia saariston kesästä ja talvesta; seurakuntaelämästä, pienviljelystä, kalastuksesta. Lautat, postinkanto, martat... pienen osuuskaupankin isosta roolista pula-aikana oli antoisaa lukea.
Päähenkilö Petter on iloinen, rakastettava, hyväuskoinen; huushollia pystyssä pitävä vaimo Mona taas säntillinen, kovakin. Petter on vähän liian täydellinen ja kiltti ihminen tähän maailmaan. Kaikki pitävät hänestä, ja hänen kuoltuaan tuntuu kuin koko saaripitäjä vaipuisi koomaan. Hahmona ei ihan nappiin osunut. Hänen vähän pyhimysmäinen hyvyytensä tuo mieleen, että onko päähenkilö ollut Lundbergia liian lähellä? Ehkä idealisoitu kuva pienenä lapsena menetetystä isästä tunkee liikaa esiin?
Vaikka Mona on - ajan hengessä - aika karukin kasvattaja, symppasin häntä enemmän. Mona oli monipuolisempi; kuvaukset hänen omista hetkistään lehmiä lypsämässä ovat kauniita, ja kertovat hänestä enemmän kuin paljon pidemmät kuvaukset Petteristä papin tekemisineen. Se, miten hän - tunteettomalta vaikuttavalla tavalla - selvitti itsensä ja tyttärensä Petterin kuolemasta, hautajaisista ja muutosta pois saarelta, kertoi minulle enemmän luonteen lujuudesta ja monipuolisuudesta kuin kolkkoudesta - millaiseksi saarelaiset taisivat hänet tulkita.
Pari muutakin hahmoa menevät päähenkilön edelle. Saarelle sattumalta joutunut venäläisemigrantti Irina Gyllen, saaren epävirallinen tohtori oli hyvä luomus; hän toi kirjaan sävyjä ja lavensi uskottavasti ja luontevasti kirjan maailmaa, ettei tarina pikku saaren elämästä olisi mennyt liian nurkkakuntaiseksi.
Samoin Posti-Anton; henkilögallerian sivustakatsoja ja tarkkailija, jonka kursivoidut pohdiskelut etiäisten tai-mitä-lie-olentojen läsnäolosta olivat ehkä vähän naiiveja, mutta toisaalta toivat tiukan kronologiseen tekstiin tarpeellisia hengähdystaukoja. Ei mennyt liian monotoniseksi; sisältönsä puolesta kirja kun oli ehkä enemmän berättelse kuin roman.
Teksti oli ruotsiksi yllättävänkin helppoa ja sujuvaa; odotin, että paikallista murretta ja outoja sanoja olisi ollut enemmänkin. Tässä yksi vikatikki; kirjassa on yksi ainoa selkeästi murteellinen kohta, kun Petter menee Porvooseen ja tapaa perheensä entisen kotiapulaisen Hildan. Hilda on kirjan muuten sympaattisessa henkilögalleriassa kielteinen tapaus, koittaa ilmeisesti vietellä Petteriä nuoren papin valmistautuessa tuomiokapitulin isoon tenttiin (mikä sitten meneekin melkein mynkään). Siksi vain ja ainoastaan Hildan kohdalla käytetty maalaismurre on tökerö sormi ojossa -valinta, kun kerran saarelaisetkin käyttivät aika lailla kirjakieltä läpi kirjan.
Mutta; näistä huolimatta hyvä kirja. Luettelin puutteita ehkä siksi, kun kirjasta on annettu niin erinomainen kuva finlandioineen kaikkineen, Hesarinkin lukija-arvioissa 2000-luvun toiseksi paras romaani. Ja kirja parani ja ote tiivistyi loppua kohden. Kasi puoli, mutta ei kymppiä sentään.
Kirja kertoo pappi Petter Kummelista, hänen ja perheensä asettumisesta Örarna-nimiselle paikkakunnalle, eli asiallisesti Kökariin. Siellä Lundbergin isä on ollut pappina kirjailijan ollessa pieni, ja kuten kirjan päähenkilö, hänkin hukkui tyttären oltua pieni. Kummelin kohtalo oli tiedossani jo ennen kirjan lukemista, mutta teksti vie kyllä alusta asti siihen suuntaan, että loppuratkaisun voi helposti arvata jo alkusivuilla.
Kirja kuvaa pienen saaristolaisseurakunnan elämää. Mielenkiintoisesti ja elävästi tarinoituja otoksia saariston kesästä ja talvesta; seurakuntaelämästä, pienviljelystä, kalastuksesta. Lautat, postinkanto, martat... pienen osuuskaupankin isosta roolista pula-aikana oli antoisaa lukea.
Päähenkilö Petter on iloinen, rakastettava, hyväuskoinen; huushollia pystyssä pitävä vaimo Mona taas säntillinen, kovakin. Petter on vähän liian täydellinen ja kiltti ihminen tähän maailmaan. Kaikki pitävät hänestä, ja hänen kuoltuaan tuntuu kuin koko saaripitäjä vaipuisi koomaan. Hahmona ei ihan nappiin osunut. Hänen vähän pyhimysmäinen hyvyytensä tuo mieleen, että onko päähenkilö ollut Lundbergia liian lähellä? Ehkä idealisoitu kuva pienenä lapsena menetetystä isästä tunkee liikaa esiin?
Vaikka Mona on - ajan hengessä - aika karukin kasvattaja, symppasin häntä enemmän. Mona oli monipuolisempi; kuvaukset hänen omista hetkistään lehmiä lypsämässä ovat kauniita, ja kertovat hänestä enemmän kuin paljon pidemmät kuvaukset Petteristä papin tekemisineen. Se, miten hän - tunteettomalta vaikuttavalla tavalla - selvitti itsensä ja tyttärensä Petterin kuolemasta, hautajaisista ja muutosta pois saarelta, kertoi minulle enemmän luonteen lujuudesta ja monipuolisuudesta kuin kolkkoudesta - millaiseksi saarelaiset taisivat hänet tulkita.
Pari muutakin hahmoa menevät päähenkilön edelle. Saarelle sattumalta joutunut venäläisemigrantti Irina Gyllen, saaren epävirallinen tohtori oli hyvä luomus; hän toi kirjaan sävyjä ja lavensi uskottavasti ja luontevasti kirjan maailmaa, ettei tarina pikku saaren elämästä olisi mennyt liian nurkkakuntaiseksi.
Samoin Posti-Anton; henkilögallerian sivustakatsoja ja tarkkailija, jonka kursivoidut pohdiskelut etiäisten tai-mitä-lie-olentojen läsnäolosta olivat ehkä vähän naiiveja, mutta toisaalta toivat tiukan kronologiseen tekstiin tarpeellisia hengähdystaukoja. Ei mennyt liian monotoniseksi; sisältönsä puolesta kirja kun oli ehkä enemmän berättelse kuin roman.
Teksti oli ruotsiksi yllättävänkin helppoa ja sujuvaa; odotin, että paikallista murretta ja outoja sanoja olisi ollut enemmänkin. Tässä yksi vikatikki; kirjassa on yksi ainoa selkeästi murteellinen kohta, kun Petter menee Porvooseen ja tapaa perheensä entisen kotiapulaisen Hildan. Hilda on kirjan muuten sympaattisessa henkilögalleriassa kielteinen tapaus, koittaa ilmeisesti vietellä Petteriä nuoren papin valmistautuessa tuomiokapitulin isoon tenttiin (mikä sitten meneekin melkein mynkään). Siksi vain ja ainoastaan Hildan kohdalla käytetty maalaismurre on tökerö sormi ojossa -valinta, kun kerran saarelaisetkin käyttivät aika lailla kirjakieltä läpi kirjan.
Mutta; näistä huolimatta hyvä kirja. Luettelin puutteita ehkä siksi, kun kirjasta on annettu niin erinomainen kuva finlandioineen kaikkineen, Hesarinkin lukija-arvioissa 2000-luvun toiseksi paras romaani. Ja kirja parani ja ote tiivistyi loppua kohden. Kasi puoli, mutta ei kymppiä sentään.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
W.G. Sebald: Huimaus
No niin, väliin muutakin kuin kehuttavia kirjoja.
Kirjan hankinta oli kiinnostavampi kuin itse kirja. Kävin Hesan Akateemisessa, jotain vain silmäilemässä, ja osastolla oli Tammen konsultti joka alkoi kyselemään että minkähänlaista kirjaa mahdat etsiä? Taisin sanoa jotain keskilännestä tai Keski-Euroopasta, ja päädyimme katselemaan Sebaldin Huimausta. Olen joskus meinannut lainata saman herran Austerlitz-teoksen, mutta sen kirjan sota-aihe ei kiinnostanut aivan riittävästi.
Huimaus vaikutti lupaavalta. Ei novelleja, ei ihan matkakertomuksia; jotain siltä väliltä. Jos itse kirjoittaisin, suoltaisin helpoimmin tuollaiseen genreen sopivaa tekstiä. Fiilistelyä, tuntemuksia, ajatuksia nähdyistä ihmisistä ja paikoista.
Mutta aika mitäänsanomaton tekele tuo oli. Neljä novellia (jos tuota sanaa nyt voi käyttää), joilla en oikein havainnut olevan mitään yhteyttä. Ensimmäisessä kuvataan jotain Napoleonin ajan soturia, muissa herra Sebald itse matkustelee Italiassa ja viimeisessä synnyinseuduillaan Saksan-Itävallan rajamailla.
Tuo viimeisin juttu nyt oli jonkinlainen; briteissä vuosikymmenet asunut Sebald palaa kotikyläänsä, käy läpi vanhat paikat ja ihmiset, jutteleekin jonkun vanhan tuttunsa kanssa. Mutta olisi tuosta luullut kyllä paljon enemmän irtoavan. Teksti on enemmänkin paikallislehtitasoa. Ei hyvä.
Kirjan hankinta oli kiinnostavampi kuin itse kirja. Kävin Hesan Akateemisessa, jotain vain silmäilemässä, ja osastolla oli Tammen konsultti joka alkoi kyselemään että minkähänlaista kirjaa mahdat etsiä? Taisin sanoa jotain keskilännestä tai Keski-Euroopasta, ja päädyimme katselemaan Sebaldin Huimausta. Olen joskus meinannut lainata saman herran Austerlitz-teoksen, mutta sen kirjan sota-aihe ei kiinnostanut aivan riittävästi.
Huimaus vaikutti lupaavalta. Ei novelleja, ei ihan matkakertomuksia; jotain siltä väliltä. Jos itse kirjoittaisin, suoltaisin helpoimmin tuollaiseen genreen sopivaa tekstiä. Fiilistelyä, tuntemuksia, ajatuksia nähdyistä ihmisistä ja paikoista.
Mutta aika mitäänsanomaton tekele tuo oli. Neljä novellia (jos tuota sanaa nyt voi käyttää), joilla en oikein havainnut olevan mitään yhteyttä. Ensimmäisessä kuvataan jotain Napoleonin ajan soturia, muissa herra Sebald itse matkustelee Italiassa ja viimeisessä synnyinseuduillaan Saksan-Itävallan rajamailla.
Tuo viimeisin juttu nyt oli jonkinlainen; briteissä vuosikymmenet asunut Sebald palaa kotikyläänsä, käy läpi vanhat paikat ja ihmiset, jutteleekin jonkun vanhan tuttunsa kanssa. Mutta olisi tuosta luullut kyllä paljon enemmän irtoavan. Teksti on enemmänkin paikallislehtitasoa. Ei hyvä.
torstai 4. heinäkuuta 2013
Arto Mustajoki: Kevyt kosketus Venäjän kieleen
Nyt jotain muuta kuin kuin proosaa!
Mustajoen kirja oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana, ja herätti kiinnostuksen. Sen verran venättää osaan, että uskalsin ostaa kirjan. Hyvä että uskalsin. Yleissivistävä.
Kirjassa on parin sivun mittaisia kielellisiä makupaloja, jee- ja joo-kirjainten outouksista lähtien. Mustajoki esittelee Venäjän kielen ja kulttuurin symbionttista suhdetta - kieltähän ei ole ilman kulttuuria ja päinvastoin - ja onnistuu siinä erinomaisesti. Se, miksi joku asia sanotaan jollakin tavalla, kertoo myös siitä, miten tuo asia siinä kulttuurissa koetaan. Rauha ja maailma ovat venäläisille varmaan lähempänä toisiaan kuin monille muille - ilmankos niitä kuvaavat samantyyliset sanat.
Olisi kiinnostavaa lukea vastaava kirja vaikkapa saksasta.
Paljon muutakin kirjasta olisi sanottavaa, sen verran mainio kokemus siitä jäi. Tämä kirjoitus olisi pitänyt tehdä heti tuoreeltaan, nyt lukemisesta on jo pian puoli vuotta aikaa.
Mustajoen kirja oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana, ja herätti kiinnostuksen. Sen verran venättää osaan, että uskalsin ostaa kirjan. Hyvä että uskalsin. Yleissivistävä.
Kirjassa on parin sivun mittaisia kielellisiä makupaloja, jee- ja joo-kirjainten outouksista lähtien. Mustajoki esittelee Venäjän kielen ja kulttuurin symbionttista suhdetta - kieltähän ei ole ilman kulttuuria ja päinvastoin - ja onnistuu siinä erinomaisesti. Se, miksi joku asia sanotaan jollakin tavalla, kertoo myös siitä, miten tuo asia siinä kulttuurissa koetaan. Rauha ja maailma ovat venäläisille varmaan lähempänä toisiaan kuin monille muille - ilmankos niitä kuvaavat samantyyliset sanat.
Olisi kiinnostavaa lukea vastaava kirja vaikkapa saksasta.
Paljon muutakin kirjasta olisi sanottavaa, sen verran mainio kokemus siitä jäi. Tämä kirjoitus olisi pitänyt tehdä heti tuoreeltaan, nyt lukemisesta on jo pian puoli vuotta aikaa.
Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Nyt parrasvaloihin ja lööppeihin!
En ollut aikonut lukea tätä kirjaa, mutta vaimo suositteli, kun kerran kyröläisen naapurikylän asioista ja paikoista kirjassa kerrotaan. Olin vähän, enkä vallan vähää, ennakkoluuloinen kirjasta; kallellani niihin käsityksiin, että Panu on tästäkin vaimostaan halunnut julkaista narsistisuudessaan mehevän ja myyvän kirjan, lähinnä julkisuuteen päästäkseen.
Sinänsä olen arvostanut Panun tuotoksia; Sillanpään kootut on hyllyssäni, ja olen ne valtaosin lukenut; samoin Waltarin Unio Mystica on aivan huipputeos. Kirjallisen kulttuurimme kärkinimiä.
Mutta en mitenkään innostunut, kun taannoin luin tämän kirjan julkaisemisesta. Olen näemmä ollut Villa Kutsumuksen naapureiden juorujen kantopiirissä vähän liikaakin...
Kirja nyt on Panun näkökulma hänen ja Katri Helenan suhteesta, ja perusteltu näkökulma onkin. Panu tekee journalistisen teon; avaa - kuitenkin varsin kiltisti - kansallista myyttiä ja ikonia nimeltä Katri Helena. Nainenhan on itse brändi, ja tämän maineenhallinnallisen puolen esitteleminen on kirjan kirjallisesti parasta antia. Tuon teeman esittely olisi äkkiä hyvin kuivakasta, mutta vähän kotivävymäisen aviomiehen pohdinnat luovat mainion, ihan toisenlaisen viitekehyksen, jonka puitteissa mietin tuota brändiasiaa paljonkin. Toisaalta - hänen musiikistaan mitenkään innostumattomana - Katri Helenan arvo nousi minun silmissäni. Hänen lauluillaan on iso merkitys suomalaisille, ja vaikka artisti itse sen 110-prosenttisen itsetietoisesti esittääkin, niin varmaan se on ihan totta.
Tästä täydet pisteet!
Saman viitekehyksen puitteissa oli kiinnostavaa kurkistaa kirjamiehen maailmaan, tutusta Myllykolun kesäteatterista yliopistolle ja Tampereen teattereihin. Hyvä, että tuli tässäkin teoksessa esille: kohukirjojen kirjoittaja ja naistenmies-Panu kun tuppaa jättämään varjoonsa laaja-alaisen kirjamiehen kiistattomat ansiot.
Ja mukavaahan se on lukijana soudella Panun kanssa uistinta vetämässä Kallioisten selällä ja kurkistaa Purimon salmeen kohti omaa kotijärveäni. Samaa Telilahden suuta "kurkkailimme" pojan kanssa talvella, kun hän luki lukion äidinkieleen Ihmisistä suviyössä. Kaipasinkin jo kirjamieheltä vinkkiä, kummalta puolen Pylsyn penkkiä sitä kalaa tulee paremmin...
En ollut aikonut lukea tätä kirjaa, mutta vaimo suositteli, kun kerran kyröläisen naapurikylän asioista ja paikoista kirjassa kerrotaan. Olin vähän, enkä vallan vähää, ennakkoluuloinen kirjasta; kallellani niihin käsityksiin, että Panu on tästäkin vaimostaan halunnut julkaista narsistisuudessaan mehevän ja myyvän kirjan, lähinnä julkisuuteen päästäkseen.
Sinänsä olen arvostanut Panun tuotoksia; Sillanpään kootut on hyllyssäni, ja olen ne valtaosin lukenut; samoin Waltarin Unio Mystica on aivan huipputeos. Kirjallisen kulttuurimme kärkinimiä.
Mutta en mitenkään innostunut, kun taannoin luin tämän kirjan julkaisemisesta. Olen näemmä ollut Villa Kutsumuksen naapureiden juorujen kantopiirissä vähän liikaakin...
Kirja nyt on Panun näkökulma hänen ja Katri Helenan suhteesta, ja perusteltu näkökulma onkin. Panu tekee journalistisen teon; avaa - kuitenkin varsin kiltisti - kansallista myyttiä ja ikonia nimeltä Katri Helena. Nainenhan on itse brändi, ja tämän maineenhallinnallisen puolen esitteleminen on kirjan kirjallisesti parasta antia. Tuon teeman esittely olisi äkkiä hyvin kuivakasta, mutta vähän kotivävymäisen aviomiehen pohdinnat luovat mainion, ihan toisenlaisen viitekehyksen, jonka puitteissa mietin tuota brändiasiaa paljonkin. Toisaalta - hänen musiikistaan mitenkään innostumattomana - Katri Helenan arvo nousi minun silmissäni. Hänen lauluillaan on iso merkitys suomalaisille, ja vaikka artisti itse sen 110-prosenttisen itsetietoisesti esittääkin, niin varmaan se on ihan totta.
Tästä täydet pisteet!
Saman viitekehyksen puitteissa oli kiinnostavaa kurkistaa kirjamiehen maailmaan, tutusta Myllykolun kesäteatterista yliopistolle ja Tampereen teattereihin. Hyvä, että tuli tässäkin teoksessa esille: kohukirjojen kirjoittaja ja naistenmies-Panu kun tuppaa jättämään varjoonsa laaja-alaisen kirjamiehen kiistattomat ansiot.
Ja mukavaahan se on lukijana soudella Panun kanssa uistinta vetämässä Kallioisten selällä ja kurkistaa Purimon salmeen kohti omaa kotijärveäni. Samaa Telilahden suuta "kurkkailimme" pojan kanssa talvella, kun hän luki lukion äidinkieleen Ihmisistä suviyössä. Kaipasinkin jo kirjamieheltä vinkkiä, kummalta puolen Pylsyn penkkiä sitä kalaa tulee paremmin...
Jaan Kross: Pietarin tiellä
Aivan upea kirja!
Olen pitänyt Krossia hiukan puisevana tekstintuottajana. Pari kirjaa olen lukenut, kun kerran ajankohdat ja aihepiirit kiinnostavat. Mutta esimerkiksi Uppiniskaisuuden kronikka jäi jonnekin sivulle sata.
Pietarin tiellä imaisi mukaansa. Ostin kirjan pokkarina (4,90 e) hetken mielijohteesta maanmainiosta Tyrvään Kirjakaupasta, käydessämme Vammalassa perinteisellä juhannusaaton torikierroksella. Ajattelin, että kaipa kirja vajaan vitosen väärtti on.
Kirja kertoo baltiansaksalaisen mahtisuvun von Tiesenhausenin ja koillisvirolaisen Rakveren kaupungin suhteista. Minä-kertojana on Berend Falck, kirjallisuudessa aika yleinen toisaalta ulkopuolinen, toisaalta sisäpiiriläinen, montaa hattua päässään kantava tyyppi. Falck on virolaisia, opiskellut kuitenkin Saksassa, mutta varojen puutteessa opinnot jääneet kesken. Hän työskentelee von Tiesenhausenin vanhan matriarkan taloudessa Hofmeisterina, kotiopettajana ja sihteerinä, samalla kirjoittaen voimakkaita viestejä Pietariin rakvereläisten oikeuksien kaventamiseksi, samalla toimien Rakveren kaupungin puolustajien ydinpiirissä. Mukaan mahtuu myös kaunis romanttinen tarinakin.
Kirjallisesti tällaisen ambivalentin tyypin käyttäminen on kätevää, saapahan päähenkilöön mahdutettua tavallaan useamman figuurin samalla kertaa. Joskushan tällaiset ratkaisut menevät mahdottomuuksiin tai ainakin tekevät päähenkilöstä hyvin lieron takinkääntäjän. Berend Falckin Kross on kuitenkin onnistunut kuvaamaan luontevasti - vaikka hänen rooliinsa kuuluu ristiriitaisuuksia, on hän kuitenkin ihan uskottava hahmo hyvän ja pahan, oikean ja väärän välisissä pohdinnoissa.
Ja virolais-pietarilais-balttiaateliston maailman kuvaaminen 250 vuotta sitten on kiinnostavaa, hyvin kirjoitettua. Pitänee ottaa se kronikkakin vielä käsittelyyn...
Yksi mielenkiintoinen nyanssi on muutamat balttisaksan lainaukset; näyttää siltä, että se on ollut aika pehmeää, geet vääntyneet jiiksi tai ch:ksi (ich habe jesacht). Koitin guuglatakin joitain esimerkkejä tai kirjoja balttisaksasta, mutta eipä vielä haaviin tarttunut. Kuolluthan se dialekti ja kulttuuri on, tavallaan sääli sekin, vaikka kyse on ollut alistavasta herrakansasta tyyliin Gertrud von Tiesenhausen.
Ja sama havainto nousee kuin Sofi Oksasenkin kirjasta: on se ihme, miten viron kansa on selvinnyt kaikista orjuuksistaan synkän historiansa aikana ja pystynyt silti (ehkä osin kokemustensa ansiostakin...) luomaan kukoistavan kulttuurin. Kovahan se on Suomenkin historia ollut, mutta olemme me etelänaapureihimme verrattuna sentään helpolla päässeet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)