Rosa Liksom: Hytti numero 6

Finlandia-palkinto ja aihe - junamatka Moskovasta Siperian halki Mongoliaan - sai tästä kiinnostumaan. Olen itse monasti haaveillut tuosta junareitistä. Ja olihan kirjakin ihan ok, mutta...

Yllätyin ensiksikin siitä, että tämä noteerattiin Finlandian arvoiseksi. Ja toiseksi siitä, että arvelin monipuolisen taiteilijan saaneen aikaan hiukan monitasoisemman kirjan. Itse en nähnyt tässä kuin tavallista matkareportaasia oudon, karkeuksia kosolti viljelevän ukonkönsikkään kanssa. Sinänsähän hyvä kirosana tai karkeus sopivassa tekstissä piristävät kieltä, taiten käytettynä ne voivat olla kuin pikantti mauste hyvässä ruoassa. Mutta liialliset karkeudet pilaavat koko safkan.

Kirjan lopussa oli jonkun aarteen etsintää Mongolian ylängöllä, siihen varmaankin liittyi jotain symboliikkaa, mikä ei minulle auennut. 

Mutta olihan se ihan kiinnostavaa seurata matkantekoa halki suuren Venäjän.

Christoph Hein: Vieras, ystävä/Drachenblut/Der fremde Freund

Meikäläisen kärkikirjoja. Saksan epädemokraattisen itäosan puolella kasvaneen papin pojan esikoisromaani 1980-luvulta. Puhtaista väreistä suodattuneen DDR-ilmapiirin sävyttämä henkilökuvaus nelikymppisestä naislääkäristä. Melankolinen, vähän ahdistavakin. Mutta upeaa kieltä.

Luin kirjasta arvostelun joskus 1990-luvun vaihteessa ja taisin ostaa kirjan saman tien. Suomeksi sen luettuani ostin jollain työmatkallani saksankielisen version (josta itäosan Der fremde Freund on kyllä osuvampi nimi kuin länsipuolella nimeksi laitettu Drachenblut). Kirja kertoo vieraantuneisuudesta ja se on peiteltyä kritiikkiä DDR:n tukahduttavasta arjesta, mutta kuvaus pätee kyllä meidän länsiharmauteenkin. Ihme, että tällaista yhteiskuntakritiikkiä on Itä-Saksassa suvaittu julkaista ilman passitusta uudelleenkoulutusleirille!

Kirjan päähenkilö Claudia harrastaa valokuvausta, tapailee Henry-nimistä miestä ja suunnittelee uuden auton ostamista joskus n:n vuoden päästä. Aineellisesti kaikki on OK - "minulta ei puutu mitään, minua on onnistanut, minun asiani ovat hyvin..." -  mutta kirjan läpi käy peitellyn pakahtunut tunnelma; päähenkilö torjuu mahdollisuudet päästää tunteitaan valloilleen, rakastua kunnolla, haluta oikeasti jotain, sitoutua... Claudia kuvaa paljon, kehittää kuvat itse, ja siinä prosessissa kokee luovansa jotain uutta; miettii jopa lapsen synnyttämistä, minkä mahdollisuuden on kuitenkin sulkenut itseltään pois. Että haluaisi lapsen vain "als Ersatz des Ersatzes": jonkun aidomman tunteen - tai sen puutteen - korvikkeeksi. Tuhannet valokuvat - ovatko ne vääristettyä todellisuutta? - ovat hänelle tavallaan omia luomistöitä, ja ne ahdistavat Claudiaa: "Viime aikoina olen alkanut pelätä valokuviani. Ne täyttävät asuntoni kaikki kaapit ja laatikot. Vastaani vyöryy joka puolelta puita, maisemia, ruohoja, peltoteitä, kuollutta, elotonta puuta. Hengetöntä luontoa, jonka olen itse luonut ja jonka alle olen nyt vaarassa peittyä..."

Lopussa Henry kuolee tapaturman seurauksena, ja vaikka suhde on ollut suhteellisen läheinen, Claudia pyrkii ohittamaan senkin nopeasti, siinä täysin onnistumatta. Taas torjuntaa.

Nuorempana pelkäsin aikuisten kiireistä ja monotoniselta näyttävää elämää tarkkaillessani, mitä kaikkea harmaannuttava arki aikanaan tekee; muuttuuko sitä tunteettomaksi? Claudian tilitys kirjan loppusivuilla oli siitä uhkasta  pelottava kuvaus: "Tuollainen järkevyys teki minut riippumattomaksi ja yksinäiseksi. Minä olen älykäs ja parkkiintunut, minä näen kaiken läpi. Minä en ylläty enää mistään. Mikään niistä katastrofeista, jotka minun on vielä kestäminen, ei pane elämääni kokonaan sekaisin. Minä olen varautunut sellaiseen. Minulla on riittävästi sitä, mitä sanotaan elämänkokemukseksi. Toimin niin, että vältyn pettymyksiltä. Haistan herkästi, missä vaara uhkaa. Haistan sen silloinkin, kun se ei uhkaa minua. Ja haistelen sitä niin kauan, että se saattaa uhata minuakin. Olen varautunut kaikkeen, olen varustautunut kaikkea vastaan, minua ei enää haavoita mikään. Minusta on tullut haavoittumaton. Minä olen kylpenyt lohikäärmeen veressä, eikä yksikään lehmuksen lehti ole jättänyt minua suojattomaksi. Tästä ihosta minä en enää kömmi ulos. Tämän läpäisemättömän kuoren sisällä minä kuolen kaipaukseen..."

Käännös on ihan ok, mutta alkukielellä se on kyllä paljon herkullisempi, kauniimpi - ja vielä surullisempi: "Diese vernunft machte mich unabhängig und einsam. Ich bin gewitzt, abgebrüht, ich durchschaue alles. Mich wird nichts mehr überraschen. Alle Katastrophen, die ich noch zu überstehen habe, werden mein Leben nicht durcheinanderwürfeln. Ich bin darauf vorbereitet. Ich habe genügend von dem, was man Lebenserfahrung nennt. Ich vermeide es, enttäuscht zu werden. Ich wittere schnell, wo es mir passieren könnte. Ich wittere es selbst dort, wo es mir nicht passieren könnte. Und ich wittere es dort so lange, bis es mir auch dort passieren könnte. Ich bin auf alles eingerichtet, ich bin gegen alles gewappnet, mich wird nichts mehr verletzen. Ich bin unverletzlich geworden. Ich habe in Drachenblut gebadet, und kein Lindenblatt liess mich irgendwo schutzlos. Aus dieser Haut komme ich nicht mehr heraus. In meiner unverletzbaren Hülle werde ich krepieren in Sehnsucht..."

Christoph Hein on julkaissut muutaman romaanin, näytelmiä ja novellikokoelmia. Romaaneista Tangonsoittaja ja Tien loppu ovat Der fremde Freundin kanssa samaa tasoa, mutta muissa, joita ei ole käännetty suomeksi, en ole päässyt alkua pidemmälle. Novelleissa on kyllä helmiä. Hein on jatkanut samaa kriittisen intellektuellin roolia myös muurin murtumisen jälkeen, nyt liittotasavaltaa ja sen henkistä tilaa kohtaan.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Venäläiset klassikot vaativat aikamoista henkistä valmistautumista; mielen kypsyttämistä siihen, että kantti kestää sivulle 300 saakka, jolloin kirjan imu kyllä sitten itsessään heivauttaa lukijan onnellisesti kirjan loppuun.

Viime syksynä oli ensimmäisen Tolstoini aika. Ikäväkseni, mutta kirjaelämyksen kannalta onneksi, sain tuhdin lentsun Kyproksen lomaviikollamme. Siinäpä sopivan bysanttilaisessa ilmapiirissä, valkosipulikaritsaa iltaisin syödessä, hotkin Kareninan loppuun.

Ja olipa kirja! Minussa asuva slaavilaissielu innostui jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, vanhan emämaamme kuvaukset pian parinsadan vuoden takaa viehättivät ja veivät mukanaan. Muutama metsästyskuvaus, esimerkiksi, olivat erinomaisen miellyttävästi ja elävästi kuvattuja. Levottoman etsiskelijän  ja avioliitossa rauhoittuneen Levinin matka kohti (ortodoksista) uskoa oli, no, ehkä ihan hitusen imelä, mutta kokonaisuudessaan lämmin ja kaunis.

Ja tarina sinänsä - rakkausromaani varmaankin - oli sujuva, luonteva, tavallaan helppo ilman sen kummempia metafyysisiä koukeroita (tai sitten en vain hiffannut niitä...). Ajankuvana erinomainen. Vaikka olen  lukenut jonkun verran tuon ajan historiaa, toi tämä kirja lihaa niiden luiden ympärille. Ortodoksisuudesta, venäläisyydestä; tuosta suuresta naapurimaastamme jota emme valitettavasti juurikaan tunne.

Voi, jos joskus osaisi venäjää niin hyvin, että voisi tuon kirjan lukea alkukielellä!

Jari Tervo: Troikka

Kirja makasi vitriinissä jokusen vuoden. En ole pitänyt Tervon kirjoista Kallellaan-kirjaa lukuunottamatta. Ainakin ensimmäisissä kirjoissaan hänellä karkaavat kieli ja tapahtumat handusta, minunkin rönsyävälle ajatusmaailmalleni tervomainen verbaali-ilotulitus ja sattumien sattumusten suma ovat usein liikaa.

Mutta Troikka oli toista. Aihepiiri Tampereen keväästä 1918 Pietariin ja sieltä takaisin kiehtoi, ei mitenkään sisällissodan, vaan tuttujen ja minua kiinnostavien paikkojen vuoksi. Olipa kyröläisellä ohrakakollakin, jonka voimin olen minäkin maailmalle lähtenyt, punaisten pakomatkan eväänä usein mainittu roolinsa.

Olen juuri lukenut ruotsalaisen John Christopherssonin "Den glömde historian" -kirjasta mm. Nyen-St.Petersburg-Pietarin aikoinaan kukoistaneesta ruotsalaisasutuksesta, ja Pietari on muutenkin mieltäni lähellä. Tampereen Pispalassa aikanaan asuneiden serkkupoikien kanssa olen taas kolunnut ne samat mäet ja kivenkolot - niihin loukaten jalkojakin joskus kai - joita punapäällikkö Eljas Rossi kuljeskeli pakomatkalle valmistautuessaan.

Elävästi Tervo kirjoitti. On upea lukea kirjaa, jossa itsekin liudentuu osaksi lauseiden kuvaamaa näyttämöä ja elämänpiiriä. Punapakolaisten juoniessa Mannerheimin murhaamista tamperelaisessa ravintolassa ja humalaisten suojeluskuntalaisten möykätessä naapuripöydässä melkein itsekin höristin korviani, että oliko siinä pietarinsuomalaisen Bergmanin puheessa jotain epäilyttävää korostusta...

Ylenmääräisestä verbaalitykityksestä ei nyt ollut merkkejä, joitain lottovoiton todennäköisyyden tasoa olevia sattumuksia olisi tosin voinut karsia. Eljas Rossin äidilleen tekemä lupaus olla tappamatta vaikutti epäuskottavalta, niin monta kovaa paikkaa hänellä oli Tampereen taisteluista Aunukseen ja lähitaisteluihin valkoisen Venäjän panssarivaunuja  vastaan.

Muuten Eljas Rossin tarina oli karuudessaan jopa kaunis. Kakolan vankilassa tuomiota kärsiessään hän katsoi, että lippujen perässä marssiminen on häneltä ohi, tavallinen elämä Juliskan ja ottopojan kanssa riittää elämän sisällöksi.

Hieno kirja. Saipa tämä surullinen vaihe maamme historiassa taas hieman uusia sävyjä.

Ja nyt se alkaa...

Niin, nyt se siis alkaa, nimittäin meikäläisen eksistenssi sosiaalisessa mediassa.

Leevi levitoi viittaa Veikko Huovisen puolianarkistiseen kuvitelmaan Leevi Sytky-nimisen herran sielunvaelluksesta. Ja tuo nimi nyt on muuten vain mukava sanaleikki, joita tykkään harrastaa.

Kirjoitan ainakin alkuun tänne pelkästään kirja-arvostelujen innoittamia ajatuksia, mitä nyt mieleen juolahtaa. Olin 25 vuotta sitten kesätoimittajana lehdessä, ja usein istuskelin kulttuuritoimittajan huoneessa ja syynäsin ylimääräisiä arvostelukappaleita. Ruotsalaisen Olof Lagercrantzin pikku kirjanen "Om konsten att läsa och skriva" tarttui mukaani. Siellä oli tämänsuuntainen ajatus, että kirjailija vastaa kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, toisesta lukija.

Eli lähinnä kirjoittelen tuosta kirjaprosessin jälkimmäisestä puoliskosta.

Jossain vaiheessa saatan availla blogiani muillekin. Tai sitten en.